äi­tien­päi­vän aa­mu­na nos­tin Suo­men li­pun ko­ti­pi­ha­ni lip­pu­tan­koon. Ti­las­to­jen mu­kaan Suo­mi on maa­il­man toi­sek­si pa­ras maa Nor­jan jäl­keen ol­la äi­ti­nä. On­nit­te­len tei­tä, Suo­men äi­dit. äi­tiys on ar­vo­kas lah­ja, joka tuo elä­mään iloa ja siu­naus­ta, mut­ta myös kas­vat­ta­jan vas­tuun, huo­len ja vai­van­kin. Ajat­te­len, et­tä nai­sen elä­män mer­ki­tyk­sel­li­sim­piä asi­oi­ta on lap­sen syn­ty­mi­nen ja näin äi­dik­si tu­le­mi­nen. äi­dit ovat oman päi­vän­sä lah­joi­neen, ruu­sui­neen sekä juh­li­neen an­sain­neet. Toi­vot­ta­vas­ti huo­mi­oi­mi­nen ja muis­ta­mi­nen ei­vät ra­joi­tu vain tä­hän yh­teen päi­vään, vaan lä­heis­ten ja laa­jem­min­kin äi­tiy­den ar­vos­tus ja mer­ki­tys yh­teis­kun­nas­sam­me nä­kyy ja kuu­luu kaik­ki­na vuo­den päi­vi­nä.

äi­tien­päi­vän aa­mu­na en is­tu­nut val­miik­si ka­tet­tuun kah­vi­pöy­tään ruu­sui­neen, lah­joi­neen ja on­nit­te­lu­kort­tei­neen. It­se kei­tin aa­mu­kah­vi­ni. Mut­ta nau­tin sii­tä­kin huo­li­mat­ta tuos­ta aa­mus­ta. Iloit­sin au­rin­koi­sen ke­vä­taa­mun rau­has­ta ja kii­reet­tö­myy­des­tä pe­reh­tyä kah­vi­kup­po­sen kera päi­vän leh­den uu­ti­siin ja mui­hin jut­tui­hin. Tä­män jäl­keen kul­ku­ni suun­tau­tui koh­ti lä­heis­tä hau­taus­maa­ta, jos­sa on äi­ti­ni ja isä­ni vii­mei­nen le­po­si­ja. Sin­ne hau­ta­kum­mul­le is­tu­tin äi­tien­päi­vä­ruu­su­ni ja sy­ty­tin muis­to­kynt­ti­län.

Mie­lee­ni nou­si tou­ko­kuun toi­nen sun­nun­tai 21 vuot­ta sit­ten. Olin tul­lut ta­pa­ni mu­kaan aa­mu­var­hai­sel­la van­hem­pie­ni luok­se kuk­ki­ne­ni ja lah­joi­ne­ni. Keit­te­lin aa­mu­kah­via ja lait­te­lin kah­vi­pöy­tää juh­la­kun­toon, aluk­si meil­le kol­mel­le, myö­hem­min äi­ti­ä­ni ter­veh­ti­mään ja on­nit­te­le­maan tul­leil­le si­sa­rus­te­ni per­heil­le. Va­ka­va sai­raus nä­kyi jo äi­ti­ni ole­muk­ses­ta. Pois­sa oli jo hä­nel­le luon­tee­no­mai­nen tou­huk­kuus ja tar­mok­kuus, jol­la hän ai­em­min oli val­mis­tau­tu­nut äi­tien­päi­vä­vie­rai­ta var­ten. Tuo­na aa­mu­na em­me aa­vis­ta­neet, et­tä tämä oli­si hä­nen vii­mei­nen äi­tien­päi­vän­sä. Elä­mä päät­tyi pa­ri­sen viik­koa myö­hem­min.

Tuos­ta ke­vääs­tä al­koi mi­nun elä­män­vai­hee­ni il­man omaa äi­tiä. Vaik­ka olin­kin jo pit­kään ol­lut pois­sa ko­toa ja elä­nyt it­sel­lis­tä elä­mää, ti­lan­ne oli uu­si. Aluk­si tun­sin si­sim­mäs­sä­ni erään­lais­ta hai­keut­ta, kun äi­tien­päi­vän viet­tä­mi­sen pe­rin­teet muut­tui­vat. Mut­ta tä­hän­kin olen pik­ku hil­jaa tot­tu­nut. Vii­me vuo­si­na olem­me sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa elä­vien lä­hiys­tä­vie­ni kans­sa eri ta­voin juh­lis­ta­neet tou­ko­kuun tois­ta sun­nun­tai­ta. Olem­me käy­neet jos­kus ul­ko­na syö­mäs­sä tai kek­si­neet jo­tain muu­ta ar­jes­ta poik­ke­a­vaa.

Tänä äi­tien­päi­vä­nä olim­me kool­la mi­nun ko­dis­sa­ni. Mi­nä­kin lei­voin äi­tien­päi­vä­ka­kun, ku­ten myös mo­nis­sa, mo­nis­sa per­heis­sä oli teh­ty. Vie­raa­ni tuo­mat ku­kat ja läs­nä­o­lo sai­vat koko ko­ti­ni ”kuk­ki­maan”. Lii­kut­ta­vaa oli erään rak­kaan ys­tä­vä­ni ojen­ta­ma äi­tien­päi­vä­ruu­su kom­men­til­la: ”Lu­kuis­ten sa­to­jen las­ten ja nuor­ten äi­dil­le.” Niin, olin­han minä työ­vuo­si­na­ni ol­lut sa­to­jen, oi­ke­as­ti tu­han­sien, las­ten ja nuor­ten sekä hei­dän van­hem­pien­sa rin­nal­la kul­ki­ja, erään­lai­nen äi­ti­hah­mo.

Ei vie­ras­jouk­ko­ni elä­mä suin­kaan yk­si­toik­kois­ta ole ol­lut. Elä­mä­ni­lo ja tyy­ty­väi­syys huo­kui­vat hei­dän ole­muk­ses­taan ja pu­heis­taan. Vaik­ka meil­le ei ole Luo­ja näh­nyt hy­väk­si suo­da äi­din osaa, hän on an­ta­nut meil­le pal­jon hy­vää ja kau­nis­ta. Olem­me it­se ku­kin elä­neet ta­hoil­lam­me ri­kas­ta elä­mää. Meil­lä kai­kil­la on ol­lut työ­tä ja toi­meen­tu­loa. Meil­lä on laa­jal­ti ys­tä­viä, joi­den kans­sa jaam­me ilot ja su­rut. Olem­me mat­kus­tel­leet, näh­neet maa­il­maa, har­ras­ta­neet ja naut­ti­neet. Nyt­kin kuu­lim­me tois­tem­me vii­me viik­ko­jen mat­ka­ko­ke­muk­sia Is­ra­e­lis­ta, Ams­ter­da­mis­ta ja Vi­ros­ta sekä tu­le­via mat­ka­suun­ni­tel­mia.

Vaik­ka mi­nul­la ei ole ol­lut äi­din huo­lia, on mi­nul­la­kin ol­lut omat su­ru­ni ja ki­pu­ni sekä huo­le­nai­hee­ni. Luo­ja on an­ta­nut mi­nul­le elä­män­lah­jan ja näh­nyt hy­väk­si tä­män elä­mä­no­san. Jos tätä vä­hät­te­len, en­kö moi­ti sil­loin elä­mä­nan­ta­jaa? Ju­ma­lan kaik­ki­tie­tä­vään vii­sau­teen ja joh­da­tuk­seen on ol­lut ja on edel­leen­kin tur­val­lis­ta so­peu­tua ja tyy­tyä.