Olin lei­ril­lä. Ne­li­sen­kym­men­tä eri-ikäis­tä ja eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa elä­vää nais­ta oli ko­koon­tu­nut vii­kon­lo­puk­si lei­ri­kes­kuk­seen oman­nä­köi­nen elä­mä -tee­man ym­pä­ril­le kes­kus­te­le­maan ja vir­kis­täy­ty­mään.

Mikä mi­nua on aut­ta­nut kes­tä­mään pai­nei­ta? Mikä on mi­nun elä­män­tyy­li­ni? Mikä mi­nul­le on tär­ke­ää? Sii­nä ky­sy­myk­siä, joi­hin yri­tin lei­ri­oh­jaa­jien ja­ka­mas­sa pien­ryh­mäs­sä löy­tää oma­koh­tai­sia vas­tauk­sia. Vii­den mi­nuu­tin ajan pei­la­sin mie­les­sä­ni omaa elä­mää­ni ja piir­sin mie­li­ku­vaa, mil­tä mi­nun­nä­köi­nen elä­mä näyt­tää.

Poh­din­nan jäl­keen it­se ku­kin ryh­män jä­sen ava­si elä­män­sä pol­ku­ja, va­lo­ja ja var­jo­ja, joi­ta mat­kan var­rel­la oli ko­ke­nut. Use­al­la oli py­sy­vä rin­nal­la kul­ki­ja, oma avi­o­puo­li­so ja lap­set. Sit­ten oli mi­nun kans­sa­ni nii­tä, jot­ka ovat teh­neet va­lin­to­jaan ja ra­ken­ta­neet oman­nä­köis­tä elä­mään­sä it­se­näi­ses­ti, il­man puo­li­soa ja lap­sia. Kes­kus­te­lus­sa etee­ni avau­tui ja piir­tyi kuu­si hy­vin eri­nä­köis­tä, eri vai­heis­ta ja kie­mu­rai­sis­ta­kin po­luis­ta koos­tu­nut­ta elä­män­ta­ri­naa. Myön­tei­nen elä­mä­na­sen­ne ja hurt­ti huu­mo­ri­kin kuu­los­ti aut­ta­neen mo­nen ar­kea ja sel­viy­ty­mis­tä elä­män ka­ri­kois­ta.

Lap­suus­ko­dis­ta­ni mi­nuun lie­nee tart­tu­nut ”eteen­päin elä­vän mie­li” -asen­ne ja luot­ta­mus, et­tä asi­oil­la on tai­pu­mus jär­jes­tyä, kun yrit­tää ja sin­nit­te­lee. Kii­rei­siin ja hek­ti­siin työ­vuo­sii­ni si­säl­tyi ai­ka­naan mo­nen­lai­sia haas­tei­ta, jat­ku­via muu­tos­pai­nei­ta ja vai­kei­ta­kin asi­oi­ta. Esi­mie­he­nä ky­sy­mys­ten kans­sa olin ai­ka ajoin to­taa­li­ses­ti yk­sin ja sol­mus­sa. Näis­sä ti­lan­teis­sa sel­viy­ty­mis­tä hel­pot­ti po­si­tii­vi­suus ja luot­ta­mus, et­tä kyl­lä asi­oi­hin rat­kai­su löy­tyy, kun­han ei hä­täi­le. Ko­ke­muk­se­ni on, et­tä myön­tei­nen elä­mä­na­sen­ne on ol­lut kai­kis­sa elä­män­vai­heis­sa­ni tär­keä voi­ma­va­ra. Se on aut­ta­nut jak­sa­maan ja an­ta­nut toi­von nä­kö­a­lo­ja sil­loin­kin, kun elä­mäs­sä­ni on ol­lut mur­het­ta ja huol­ta.

Ys­tä­vät ja lä­hei­set ovat ol­leet ja ovat yhä elä­mä­ni tu­ki­pi­la­rei­ta. Olen vii­me päi­vi­nä saa­nut ko­kea usei­ta täh­ti­het­kiä. Tut­ta­va­per­heen äi­ti vies­tit­ti kes­kel­lä päi­vää: ”Olet­ko ko­to­na? Pien­tä tuu­le­tus­ta pää kai­paa.” ”Ter­ve­tu­loa”, vas­ta­sin. Yh­tei­nen kah­vi­het­ki kes­kus­te­lui­neen vir­kis­ti ja ava­si kum­man­kin tie­tä eteen­päin. Joi­ta­kin päi­viä sit­ten vie­tin il­taa kah­den ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan kans­sa. Kes­kus­tel­les­sam­me koin, et­tä meil­lä on jo­tain yh­teis­tä, minä yk­si­ne­lä­jä, he lap­set­to­mia per­he­kes­kei­sen yh­tei­sön kes­kel­lä. Täl­lai­set koh­taa­mi­set avar­ta­vat nä­ke­mään elä­mää hiu­kan laa­jem­min.

Nais­ten yh­tei­nen vii­kon­lop­pu­lei­ri oli mi­nul­le ri­kas ko­ke­mus. Vaik­ka jo­kai­sel­la lei­ri­läi­sel­lä oli omat elä­män­vai­heen­sa ja omat ta­ri­nan­sa, mei­tä kaik­kia yh­dis­ti sama oma­koh­tai­nen us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Ei ole sat­tu­maa, et­tä minä asun yk­sin, juu­ri täl­lä paik­ka­kun­nal­la ja et­tä elä­mää­ni ovat kuu­lu­neet juu­ri nämä vai­heet.

Kii­tol­li­se­na elä­män lah­jas­ta ja täs­tä lei­ri­ko­ke­muk­ses­ta pa­la­sin ko­tii­ni. Elä­mään juu­ri mi­nun­nä­köis­tä elä­mää­ni.