”Mitä si­nul­le kuu­luu?” ky­syn usein, kun ta­paan tut­ta­va­ni pit­käs­tä ai­kaa. Näin ky­sy­tään myös mi­nul­ta. ”No, ei mi­tään ih­meem­pää”, vas­taan useim­mi­ten. Jos­kus kui­ten­kin ha­lu­ai­sin ker­toa, mikä mi­nua as­kar­rut­taa tai mil­lai­sia huo­lia mi­nul­la tai mitä mu­ka­vaa mi­nul­le on ta­pah­tu­nut. Ole­tan, et­tä ky­sy­mys on vain muo­dol­li­nen. Tai tus­kin ky­sy­jä on kiin­nos­tu­nut mi­nun asi­ois­ta­ni. Kun­han jo­tain ky­syy koh­te­li­ai­suu­des­ta.

Mut­ta olen kii­tol­li­nen näis­tä ky­sy­jis­tä. Niis­tä lu­kui­sis­ta ys­tä­vis­tä, jot­ka kuun­te­le­vat ja ha­lu­a­vat myö­tä­e­lää myös mi­nun elä­mää­ni. He ha­lu­a­vat ja­kaa ilo­ja­ni, huo­li­a­ni ja mur­hei­ta­ni. Ai­na ei tar­vi­ta edes sa­no­ja. Jo ys­tä­väl­li­nen hymy ja kat­se voi­maan­nut­taa ja kir­kas­taa päi­vä­ni.

Olin erääs­sä luot­ta­mus­toi­mee­ni liit­ty­väs­sä kou­lu­tus­ti­lai­suu­des­sa. Kou­lut­ta­ja tii­vis­ti ih­mis­ten vä­li­seen kans­sa­käy­mi­seen hy­vin so­pi­van oh­jeen: kysy – kuun­te­le – kuu­le. Jäin miet­ti­mään osu­vaa kol­men sa­nan yh­dis­tel­mää. Kyl­lä­hän minä ky­syn ja kuun­te­len­kin. Mut­ta kuu­len­ko minä? On­ko mi­nul­la ai­kaa kuul­la ja tah­toa ym­mär­tää tois­ta niin, et­tä hän ko­kee to­del­la tul­leen­sa kuul­luk­si ja ym­mär­re­tyk­si.

Olin mat­kal­la. Mei­tä oli kol­mi­sen­kym­men­tä eri­lais­ta, eri-ikäis­tä ja eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa elä­vää ai­kuis­ta. Yh­tei­sis­sä ko­koon­tu­mi­sis­sa kes­kus­te­lim­me erään ker­ran toi­sen ih­mi­sen koh­taa­mi­ses­ta ja huo­mi­oi­mi­ses­ta. Mie­lee­ni jäi erään nuo­ren äi­din pu­heen­vuo­ro, jon­ka mu­kaan hä­nes­tä oli jo­ten­kin hel­pom­pi huo­ma­ta ja koh­da­ta lä­him­mäi­nen, jol­la ei niin sa­no­tus­ti mene hy­vin. Ajat­te­lin, et­tä on­pa iha­na, et­tä on täl­lai­sia ih­mi­siä. Useim­mi­ten lie­nee niin, et­tä mie­lel­lään huo­mi­oim­me ih­mi­sen, joka me­nes­tyy, nä­kyy ja kuu­luu.

Ai­kam­me ko­ros­taa yk­si­löl­li­syyt­tä ja ar­vos­taa ih­mis­tä, joka on vah­va ja pär­jää omil­laan. Mut­ta oli­si tär­ke­ää huo­ma­ta, et­tä moni voi huo­nos­ti, syr­jäy­tyy tai ko­kee in­hi­mil­lis­tä kär­si­mys­tä. Eri­tyi­ses­ti vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa ole­va lä­him­mäi­nen kai­paa rin­nal­la kul­ki­jaa, joka ky­syy, kuun­te­lee ja en­nen kaik­kea kuu­lee, ym­mär­tää ja tu­kee.

Raa­ma­tun sa­nat (Gal. 6:2), ”Kan­ta­kaa tois­ten­ne taak­ko­ja, niin te to­teu­tat­te Kris­tuk­sen lain”, an­ta­vat kul­tai­sen oh­jeen kans­sa­käy­mi­seem­me. Kun­pa meil­tä it­se kul­ta­kin löy­tyi­si kuu­le­via kor­via ja herk­kyyt­tä vais­to­ta lä­him­mäi­sen huo­let ja avun tar­ve – ja kun­pa lä­hel­läm­me oli­si ih­mi­siä, joil­ta voim­me pyy­tää tu­kea.