Vaih­doim­me kuu­lu­mi­sia What­sAp­pin vä­li­tyk­sel­lä ys­tä­vä­ni kans­sa. Tuli pian il­mi, et­tä mo­lem­mis­sa päis­sä elet­tiin ko­et­te­le­via ai­ko­ja: epä­var­muut­ta, ah­dis­tus­ta, vä­sy­mys­tä ja riit­tä­mät­tö­myy­den tun­net­ta ai­van nä­kö­a­lat­to­muu­teen saak­ka. To­det­tiin, et­tä on ol­lut us­ko ko­e­tuk­sel­la pa­hem­man ker­ran.

Tör­mä­sin ker­ran leu­kail­ta­van sii­hen, et­tä les­ta­di­o­lai­suu­des­sa aja­tel­laan us­kon an­ta­van voi­maa nii­hin vai­voi­hin ja ko­et­te­le­muk­siin, joi­ta se tuo mu­as­saan. Al­ku­tuoh­tu­muk­ses­ta toi­vut­tu­a­ni to­te­sin, et­tä leu­kai­li­ja oli it­se asi­as­sa ai­van oi­ke­as­sa! Aja­tus­han kuu­luu lu­te­ri­lai­seen te­o­lo­gi­aan. Elä­vään us­koon kuu­luu ris­tin kan­ta­mi­nen – vas­toin­käy­mi­set, vai­van­nä­kö, ah­dis­tuk­set ja kär­si­myk­set, ku­ten myös ul­ko­puo­lel­ta tu­le­va ar­vos­te­lu, ivai­lu ja suo­ra­nai­nen vi­ha­mie­li­syys. Mut­ta us­ko an­taa myös voi­man sen kan­ta­mi­seen: ”Ja Ju­ma­la on siu­naa­va / sen ris­tin, min­kä an­taa. / Saat voi­man sitä kan­taa.” (Vk. 354:3.)

Moni ko­et­te­le­mus tun­tuu pääl­li­sin puo­lin joh­tu­van niis­tä va­lin­nois­ta, joi­ta on ni­me­no­maan us­kon vuok­si ha­lun­nut teh­dä tai tul­lut teh­neek­si. Se, jos mikä, saat­taa näyt­tää tyh­myy­del­tä, tai suo­ras­taan hul­luu­del­ta ulos­päin: ”Jos on kivi ken­gäs­sä, niin ota kivi pois!” Näin maa­il­mas­sa ra­ti­o­naa­li­ses­ti aja­tel­laan. Tur­ha on yrit­tää se­li­tel­lä, et­tä ”us­kon, et­tä se on tar­koi­tet­tu niin" tai et­tä "on var­maan­kin tar­peel­lis­ta ja mi­nul­le hy­väk­si, et­tä asi­at ovat niin”.

Täs­sä ajas­sa on liki kä­sit­tä­mä­tön­tä, et­tä ih­mi­sen tu­li­si kiel­tää it­sen­sä. Asia on kään­ty­nyt pää­la­el­leen niin, et­tä sitä pi­de­tään mil­tei syn­ti­nä. Pi­kem­min­kin jo­kai­sen tu­li­si saa­da elää ja toi­mia niin kuin hy­väk­si ja so­pi­vak­si ko­kee, kun­han sii­tä ei koi­du toi­sil­le va­hin­koa, ke­nen­kään sii­hen puut­tu­mat­ta tai ra­joit­ta­mat­ta. Raa­ma­tun mu­kaan se ei ole kui­ten­kaan ih­mi­sel­le hy­väk­si, sil­lä se vie ih­mi­sen tur­mi­oon – ajal­li­seen ja ian­kaik­ki­seen.

Ris­ti on sen si­jaan tar­peen. Ajat­te­len, et­tä se on it­se­a­si­as­sa vält­tä­mä­tön, jot­ta ru­koi­li­sim­me, py­syi­sim­me lä­hel­lä Ju­ma­laa ja pe­las­tui­sim­me:

Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: "Jos joku tah­too kul­kea mi­nun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua. Sil­lä se, joka tah­too pe­las­taa elä­män­sä, ka­dot­taa sen, mut­ta joka elä­män­sä mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen löy­tä­vä." (Matt. 16: 24–15.)

Tuos­sa si­tee­raa­mas­sa­ni loh­dul­li­ses­sa vir­res­sä 354 ”Kris­ti­tyn il­man ris­tiä” sa­no­taan, et­tei Ju­ma­la ku­ri­ta vi­has­saan vaan rak­kau­des­saan. Hän jopa kaik­kein an­ka­rim­min ku­rit­taa rak­kaim­pia lap­si­aan. Mik­si? Kiu­sois­sa ja vai­vois­sa us­koa ko­e­tel­laan. ”Kar­kais­taan”, ku­ten vir­res­sä sa­no­taan. Näin ris­tin kan­ta­mi­nen nöyr­ryt­tää ih­mi­sen Ju­ma­lan ja hä­nen ar­mon­sa puo­leen.