Muis­tan erään het­ken opis­ke­lu­a­jal­ta, kun otin van­han rip­pi-Bib­li­a­ni ja ryh­dyin lu­ke­maan sii­tä Il­mes­tys­kir­jaa sän­gyl­lä­ni ma­koil­len. Pian tör­mä­si­vät pai­kal­le kämp­pik­se­ni. Tie­dus­te­li­vat, mitä olin lu­ke­mas­sa ja pyy­si­vät lu­ke­maan ää­neen, kun sai­vat kuul­la vas­tauk­se­ni. He kä­vi­vät lat­ti­al­le pit­käk­seen ja al­koi­vat kuun­nel­la. Kir­jas­sa ker­rot­tiin en­ke­leis­tä, tor­vis­ta, lo­hi­käär­meis­tä, vi­han mal­jois­ta, mo­ni­päi­sis­tä sar­vek­kais­ta pe­dois­ta, por­tos­ta ja vää­räs­tä pro­fee­tas­ta. Mo­nes­sa koh­den lu­vut tun­tui­vat tois­tei­sil­ta. Em­me tain­neet pal­joa ym­mär­tää, var­maan joku sii­nä tor­kah­ti­kin, mut­ta jän­nit­tä­väl­tä se kuu­los­ti. Lu­ku­het­ken päät­teek­si kei­tet­tiin sit­ten kah­vit ja kes­kus­tel­tiin ar­ki­sem­mis­ta asi­ois­ta: säh­ly­pe­leis­tä, opin­nois­ta ja ty­töis­tä – var­maan­kin.

Jo­han­nek­sen il­mes­tys eli Il­mes­tys­kir­ja on ai­na jol­lain ta­voin kieh­to­nut mi­nua, sil­lä se si­säl­tää pro­fee­tal­li­sen vies­tin lo­pu­na­jan ta­pah­tu­mis­ta. Siel­lä ker­ro­taan il­mes­tyk­se­no­mai­sis­ta näy­is­tä, joi­ta ei ol­la on­nis­tut­tu vie­lä tyh­jen­tä­väs­ti se­lit­tä­mään. Mut­ta tur­haan ne ei­vät ole Raa­ma­tus­sa.

Il­mes­tys­kir­jaa on mie­les­tä­ni kä­si­tel­ty ai­ka vä­hän kris­til­li­syy­tem­me pii­ris­sä, sil­lä se he­rät­tää ko­ke­neis­sa­kin te­o­lo­geis­sa ja sa­nan­pal­ve­li­jois­sa kun­ni­oi­tus­ta ja ar­kuut­ta. Yleen­sä seu­ra­pu­heis­sa kä­si­tel­lään­kin lä­hin­nä il­mes­tys­kir­jan alus­sa ole­via kir­jei­tä seit­se­mäl­le seu­ra­kun­nal­le ja nii­den en­ke­leil­le (Ilm. 2–3). Mo­nis­sa muis­sa kris­til­li­sis­sä kir­kois­sa ja suun­tauk­sis­sa Il­mes­tys­kir­jaa on tul­kit­tu roh­ke­am­min, mut­ta nii­hin olen suh­tau­tu­nut it­se vä­hin­tään erit­täin suu­rel­la va­rauk­sel­la.

Il­mes­tys­kir­jan näyt ker­to­vat sii­tä, mitä on ta­pah­tu­nut al­ku­seu­ra­kun­nan ai­kaan (nyt-het­ki Il­mes­tys­kir­jas­sa) ja mitä ta­pah­tuu myö­hem­min. Il­mes­tys­kir­ja ei ole ai­noa Raa­ma­tun kir­ja, joka kä­sit­te­lee lo­pun ai­kaa. Lo­pun ajas­ta ker­to­via pro­fe­ti­oi­ta löy­tyy myös Van­han Tes­ta­men­tin pro­fee­toil­ta, esi­mer­kik­si Da­nie­lil­ta (Dan. 10–12), Sa­kar­jal­ta ku­ten myös Uu­den Tes­ta­men­tin kir­jeis­tä ja evan­ke­liu­meis­ta. Jee­sus­kin ker­too ope­tus­lap­sil­leen lo­pun ajan ta­pah­tu­mis­ta. Ne kaik­ki lie­ne­vät avai­mia Il­mes­tys­kir­jan tul­kin­taan.

Il­mes­tys­kir­jaa lu­kies­sa ha­vah­tuu pian sii­hen, et­tei se ole tyy­pil­li­ses­ti ai­ka­jär­jes­tyk­ses­sä ete­ne­vä juo­nel­li­nen ker­to­mus, vaan kir­ja ker­too useis­ta eri näy­is­tä, jois­sa käy­dään sa­mo­ja asi­oi­ta läpi yhä uu­del­leen, mut­ta eri nä­kö­kul­mis­ta. Olen miet­ti­nyt, et­tä jos nämä näyt voi­tai­siin aset­taa pääl­lek­käin ikään kuin lä­pi­nä­ky­vien kal­vo­jen ta­paan, muo­dos­tui­si ken­ties eheä ko­ko­nais­ku­va lo­pu­nai­ko­jen vai­heis­ta. Kiin­ne­koh­ta­na ai­na Jee­suk­sen toi­nen tu­le­mi­nen ja vii­mei­nen tuo­mio, jos­sa sie­lun­vi­hol­li­nen ja hä­nen seu­raa­jan­sa saa­vat ran­gais­tuk­sen­sa ja jos­sa py­hät pää­se­vät ikui­seen iloon ja juh­laan.

Il­mes­tys­kir­ja ker­too ko­rut­to­mas­ti niis­tä vit­sauk­sis­ta ja kau­heuk­sis­ta, joi­ta syn­ti­nen maa­il­ma ja ih­mis­kun­ta jou­tu­vat koh­taa­maan en­nen vii­mei­siä het­kiä. Luon­non­mul­lis­tuk­set, tu­hot, sai­rau­det ja so­dat tu­le­vat pii­naa­maan ih­mis­kun­taa. Pa­hin­ta on kui­ten­kin täl­löin ih­mis­ten nöyr­ty­mät­tö­myys Ju­ma­lan edes­sä. He ei­vät nöyr­ry vaan pi­täy­ty­vät it­sek­kääs­ti syn­nis­sä.

Il­mes­tys­kir­jan ja Raa­ma­tun si­säl­tä­mien mui­den lo­pu­na­jan ku­vaus­ten ää­rel­lä olen poh­ti­nut usein, et­tä mitä ai­kaa ih­mis­kun­nan his­to­ri­as­sa mah­dam­me nyt elää – mah­ta­vat­ko­han nuo vii­mei­set ajat ol­la jo kä­sil­lä? Tun­nen kui­ten­kin, et­tä elim­me­pä mitä ai­kaa ta­han­sa, tär­kein­tä on pi­tää kiin­ni ian­kaik­ki­ses­ta tur­vas­ta ja toi­vos­ta – elä­väs­tä evan­ke­liu­mis­ta. Uh­ka­si­pa mikä myrs­ky ta­han­sa, niin us­ko­vai­sen ei tar­vit­se ah­dis­tua ei­kä pe­lä­tä, sil­lä "niin on Ju­ma­la maa­il­maa ra­kas­ta­nut, et­tä hän an­toi ai­no­kai­sen Poi­kan­sa, et­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, huk­kui­si, vaan hä­nel­lä oli­si ian­kaik­ki­nen elä­mä" (Joh. 3:16-17, 1938 kään­nök­sen mu­kaan).

Kir­joi­tan tätä vuo­den vii­mei­se­nä päi­vä­nä 2017 ja sa­mal­la tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen, eli myös yh­den hen­ki­lö­koh­tai­sen ajan­jak­son lop­pu. Alun suu­ris­ta suun­ni­tel­mis­ta huo­li­mat­ta jäi pal­jon omas­ta mie­les­tä­ni tär­kei­tä asi­oi­ta kä­sit­te­le­mät­tä ja niis­tä kir­joit­ta­mat­ta. Hen­ki­ses­ti ras­kas ja työ­läs elä­män­jak­so vai­kut­ti sen, et­tä kir­joit­ta­mi­nen oli usein sel­viy­ty­mis­kamp­pai­lua pääl­le­kaa­tu­via ai­ka­tau­lu­ja vas­taan, sa­mal­la si­säl­tö tun­tui jää­vän ohu­eh­kok­si ja ra­ken­ne hi­o­mat­to­mak­si. Teks­teis­tä­ni tuli usein si­ten hy­vin toi­sen­lai­sia kuin olin suun­ni­tel­lut kir­joit­ta­va­ni. Eh­kä niin oli tar­koi­tet­tu. Ja us­kon, et­tä niin oli. Lu­ki­joi­den ar­mol­li­suu­den ja an­teek­si­an­ta­muk­sen va­raan jät­täy­dyn sii­nä­kin suh­tees­sa. Ja pu­hut­te­le­vin­ta it­sel­le­ni oli saa­mas­sa­ni pa­laut­tees­sa se, et­tä usein juu­ri ne omas­ta mie­les­tä­ni hei­kom­mat teks­tit oli­vat­kin yl­lät­tä­en pu­hu­tel­leet lu­ki­joi­ta eni­ten.

Hy­vää ja Ju­ma­lan siu­naa­maa vuot­ta 2018 toi­vot­ta­en,

Juha