Kuuntelen, kun radiossa käydään huolestunutta keskustelua kirkon jäsenkadosta. Ohjelmassa nostetaan esille länsimaissa yhä yleistyvä haluttomuus sitoutumiseen. Joku toteaa, että kirkkoon kuuluu vielä yli 70% suomalaisista, mitä voidaan pitää positiivisena seikkana verrattuna esimerkiksi poliittisten puolueiden jäsenmäärien kehittymiseen. Sitoutumiskammo koettelee vielä pahemmin parisuhteita – Tilastokeskuksen mukaan avioliittoja solmitaan yhä vähemmän ja yhä useampi niistä päättyy eroon.
Toisinaan oman kotirauhanyhdistyksenikin toiminnassa harmitellaan sitä, että työvuoroihin on hankala saada vapaaehtoisia tarpeeksi, suurten kesäseurojen työvuoroista puhumattakaan. Ja vaikka vuorot täyttyisivätkin, saattaa esiintyä välinpitämättömyyttä niiden hoitamisessa.
Myös monien kotirauhanyhdistykseni isojen seurojen ja juhlaseurojen osallistujamäärät ovat laskeneet. Toisinaan niiden järjestämisen mielekkyyttä on tullut pohdittua. Tähän saakka miltei kaikki ohjelma on haluttu säilyttää ennallaan, joskin joitain suuria seuroja on lyhennetty kolmipäiväisistä kaksipäiväisiksi.
SRK:lla työskennellessäni seurasimme julkaisujen putoavia myyntikäyriä huolestuneina ja pohdiskelimme syitä siihen, mikseivät ihmiset tule ostaneeksi tuotteita siinä määrin kuin ennen. Kirjojen, lehtien ja äänitteiden myynnillä on suuri merkitys SRK:n toiminnan rahoittamisessa.
Onko arkielämän haasteista tullut niin raskaita ja vaativia, ettei aikaa ja voimavaroja tahdo riittää enää vapaaehtoistyölle? Onko tilalle tullut jotain muuta korvaavaa, joka vie suuremman osan ajankäytöstä? Halutaanko pitää mahdollisuudet avoimina viime tippaan asti, josko jotain vielä mielenkiintoisempaa tekemistä tai menemistä tulisi tarjolle? Onko kyse siitä, ettei rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin osallistumista pidetä enää niin tärkeänä kuin aiemmin?
Tämä kaikki saa minut tutkimaan omaa sydäntäni. Mitä kristillisyyden työ minulle merkitsee? Olenko itse haluton sitoutumaan siihen ja miksi?
Koen kristillisyyden työn kyllä rakkaaksi ja tärkeäksi, mutta silti osallistumiseni siihen on ajoittain melko passiivista. Tuntuu, että arkielämä ja elatuksen murheet painavat niin raskaasti, että useinkaan ei jaksa lähteä rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin. Omalle luonteelleni kun on vielä se tunnusomaista, että sosiaalinen kanssakäyminen tahtoo entisestään uuvuttaa. Toisinaan taas viikonloput ovat niin täynnä – vapaaehtoisia tai välttämättömiä menoja – etten pysty osallistumaan toimintaan. Kesällä vuorostaan kesälomasuunnitelmat ja -reissut tahtovat täyttää heinäkuun niin, että suuriin kesäseuroihin osallistuminen on vähintäänkin epävarmaa, niinpä ei tule hakeuduttua vapaaehtoisesti niiden työvuoroihinkaan.
On siis hyviä ja luonnollisia syitä, mutta on myös tekosyitä. En voi kiistää itsekkyyden osuutta omistakaan motiiveistani. Tunnen syyllisyyttä. Uskon, että moni muukin tuntee samoin. Haluaisin tehdä ja osallistua enemmän. Onneksi uskon lahjan saa pitää ansiottomanakin, eikä minun tarvitsisi sen jälkeen oikeastaan muusta huolehtiakaan!
"Mutta Herra vastasi: 'Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vähän on tarpeen, tai yksi ainoa.'" (Luuk. 9:41–42.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys