Kohtasimme rannalla. Kerroit aikovasi joen yli toiselle rannalle. Varoittelin heikoista syysjäistä. Väitit jään kestävän ja tunnistavasi vaaralliset kohdat. Kerroin parista vastaavasta tilanteesta, jossa oli käynyt huonosti.
Kysyit, miksi en tukenut sinua tavoitteessasi, vaan päinvastoin halusin kääntää pääsi. Yritin vakuutella, että aikeeni olivat pelkästään hyväntahtoiset. Tahdoin, ettei sinulle tapahtuisi mitään vahinkoa. Tunnustin kuitenkin, ettei minulla ole mitään omaa kokemusta juuri tämän kohdan virtauksista ja jäätilanteesta. Mutta tiesin, että ne myös muuttuvat talven mittaan.
Kerroit tietäväsi, että vaaralliset virtaukset ja heikot kohdat olivat toisaalla, ei tässä kohden jokea. Sanoit myös tietäväsi, että joki on tästä kohden niin matala, ettei jään pettäessä pääsisi edes mitään suurta vahinkoa syntymään.
Huoleni ei hellittänyt. Kehotin vielä harkitsemaan asiaa. Kerroin, kuinka vanhemmat olivat varoitelleet minua heikoista jäistä. Tuskastuit hieman: Ovatko motiivisi edes oikeat? Haluaisitko kenties pohjmmiltasi itsekin toiselle puolen jokea? Tai jospa oletkin kateellinen pyrkimyksilleni? Vai pelkäätkö liikaa seuraamuksia?
Pääni painui. Tuntui ahdistavalta, mutta en keksinyt enää juuri mitään sanottavaa. ”Tee niin kuin olet päättänyt, en voi sinua estää”, sanoin. Hyvästelimme pienen tunnekuohun vielä vallitessa. Käännyit kannoillasi joen suuntaan ja lähdit.
Ei, ei ollut kysymys luonnon jäälle lähtemisestä vaan uskon rajojen testaamisesta. Tässä tekstissä olen kuvannut keskusteluja, joita olen käynyt eri ihmisten kanssa. Ne ovat opettaneet minulle sen, että varoitukset uskonelämään liittyvistä vaaroista on aina syytä ottaa vakavasti. Liian usein jää on pettänyt ja elävä usko on kadonnut, kuollut. Ajalliseen kuolemaan verraten on erona kuitenkin se, että ihmisellä on vielä palaamisen mahdollisuus. Se luo toivoa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys