Koh­ta­sim­me ran­nal­la. Ker­roit ai­ko­va­si joen yli toi­sel­le ran­nal­le. Va­roit­te­lin hei­kois­ta syys­jäis­tä. Väi­tit jään kes­tä­vän ja tun­nis­ta­va­si vaa­ral­li­set koh­dat. Ker­roin pa­ris­ta vas­taa­vas­ta ti­lan­tees­ta, jos­sa oli käy­nyt huo­nos­ti.

Ky­syit, mik­si en tu­ke­nut si­nua ta­voit­tees­sa­si, vaan päin­vas­toin ha­lu­sin kään­tää pää­si. Yri­tin va­kuu­tel­la, et­tä ai­kee­ni oli­vat pel­käs­tään hy­vän­tah­toi­set. Tah­doin, et­tei si­nul­le ta­pah­tui­si mi­tään va­hin­koa. Tun­nus­tin kui­ten­kin, et­tei mi­nul­la ole mi­tään omaa ko­ke­mus­ta juu­ri tä­män koh­dan vir­tauk­sis­ta ja jää­ti­lan­tees­ta. Mut­ta tie­sin, et­tä ne myös muut­tu­vat tal­ven mit­taan.

Ker­roit tie­tä­vä­si, et­tä vaa­ral­li­set vir­tauk­set ja hei­kot koh­dat oli­vat toi­saal­la, ei täs­sä koh­den jo­kea. Sa­noit myös tie­tä­vä­si, et­tä joki on täs­tä koh­den niin ma­ta­la, et­tei jään pet­tä­es­sä pää­si­si edes mi­tään suur­ta va­hin­koa syn­ty­mään.

Huo­le­ni ei hel­lit­tä­nyt. Ke­ho­tin vie­lä har­kit­se­maan asi­aa. Ker­roin, kuin­ka van­hem­mat oli­vat va­roi­tel­leet mi­nua hei­kois­ta jäis­tä. Tus­kas­tuit hie­man: Ovat­ko mo­tii­vi­si edes oi­ke­at? Ha­lu­ai­sit­ko ken­ties pohjm­mil­ta­si it­se­kin toi­sel­le puo­len jo­kea? Tai jos­pa olet­kin ka­teel­li­nen pyr­ki­myk­sil­le­ni? Vai pel­käät­kö lii­kaa seu­raa­muk­sia?

Pää­ni pai­nui. Tun­tui ah­dis­ta­val­ta, mut­ta en kek­si­nyt enää juu­ri mi­tään sa­not­ta­vaa. ”Tee niin kuin olet päät­tä­nyt, en voi si­nua es­tää”, sa­noin. Hy­väs­te­lim­me pie­nen tun­ne­kuo­hun vie­lä val­li­tes­sa. Kään­nyit kan­noil­la­si joen suun­taan ja läh­dit.

Ei, ei ol­lut ky­sy­mys luon­non jääl­le läh­te­mi­ses­tä vaan us­kon ra­jo­jen tes­taa­mi­ses­ta. Täs­sä teks­tis­sä olen ku­van­nut kes­kus­te­lu­ja, joi­ta olen käy­nyt eri ih­mis­ten kans­sa. Ne ovat opet­ta­neet mi­nul­le sen, et­tä va­roi­tuk­set us­ko­ne­lä­mään liit­ty­vis­tä vaa­rois­ta on ai­na syy­tä ot­taa va­ka­vas­ti. Lii­an usein jää on pet­tä­nyt ja elä­vä us­ko on ka­don­nut, kuol­lut. Ajal­li­seen kuo­le­maan ver­ra­ten on ero­na kui­ten­kin se, et­tä ih­mi­sel­lä on vie­lä pa­laa­mi­sen mah­dol­li­suus. Se luo toi­voa.