Teini-ikäiset lapset ovat ihan mieletön rikkaus. Vaikka haikailen välillä vauva-aikoja ja tunnen ikävää pikkulapsiarkeen, niin samalla on mahtavaa viettää elämäänsä kolmen teini-ikään kasvaneen lapsen kanssa. Heissä on pikkulapsen leikkisyyttä ja lapsellisuutta, mutta myös jo aikuismaista pohdiskelevuutta ja analyyttisyyttä.
Elämä kuitenkin on rakennettu siten, että kaikki ei ole aina pelkkää ihanaa ja aurinkoista. Ei, vaikka kuinka haluaisi suhtautua asioihin positiivisesti. Välillä suttaa ja on harmaata. Mutta onneksi asenteella voi harmainakin hetkinä pyrkiä menemään eteenpäin siten, ettei menetä mielenkiintoaan ja hyvää tahtoaan.
Lapset jos ketkä haastavat minussa olevan itsekkyyden. Joudun lähes päivittäin muistuttamaan itselleni, että Jumalan antamista tehtävistä äitiys on minulle se tärkein. Aina vain en muista muistuttaa itseäni, ja silloin minusta tulee varsin itsekäs ja omaan napaan tuijotteleva kiukuttelija, joka olisi vaatimassa lisää omaa aikaa ja mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen. Onneksi lapset ovat suorasanaisia ja uskaltavat tuoda ajatuksiaan esille, ja he toisinaan pysäyttävätkin minut kysymyksellään, miksi olen niin kiukkuinen. Silloin on pakko itsekin seisahtua tarkastelemaan omaa käytöstään. Vaikka se sillä hetkellä ei tunnukaan ollenkaan helpolle. Lasten kysymys on kuitenkin aiheellinen, ja siihen on syytä osata vastata.
Joskus kirpaisee lujaa, kun ajattelen nykyajan lapsia. Vaikka toisaalta sitten kirpaisee aivan yhtä lujaa ajatella lapsia kautta aikain. Lapset jostakin syystä ovat aina tietynlaisten murrosten etulinjassa. Niitä, jotka kantavat seuraukset. Olivatpa ne miten kurjia tai hyviä tahansa. Samalla kun lapsissa on mieletön tulevaisuuden voima ja valo, he myös ottavat mukaansa menneisyyden haamuja esimerkiksi vanhempien elämästä.
Ei siis koskaan ole yhdentekevää, mitä kotona ja suhteessa lapsiin tapahtuu. Vaikka vanhempana syyllistyy toisinaan turhasta, niin usein syyllisyyden tunteet nousevat aivan oikeista, tärkeistä asioista, kuten vaikkapa siitä, ettemme ole antaneet lapsille riittävästi aikaa. Välillä pieni annos syyllisyyttä on aivan paikallaan. Ja ei pelkkä tunne syyllisyydestä, vaan oikeasti myös korjaaviin tekoihin johtavat päätökset saattavat olla tarpeen.
Joskus nuorena äitinä kamppailin valtavan syyllisyyden kanssa. Siihen sekoittui syyllisyyttä, jota olin kantanut lapsesta saakka mukanani ja joka oli lähinnä sellaista turhaa itsensä ruoskimista. Mutta siinä oli mukana myös syyllisyyttä siitä, etten osannut tarpeeksi näyttää rakkautta tai ottaa lapsia syliin. Lisäksi henkinen läsnäolo ja kauniisti puhuminen väsymyksen keskellä olivat vaikeita asioita, ja niissä tunsin jatkuvaa huonommuutta.
Aikani asiaa tutkittuani päätin, että syyllisyys ei ollut turhaa, mutta sen kanssa piehtaroiminen ei vienyt asiaa ollenkaan toivottuun suuntaan. Olin entistä kiukkuisempi ja vihaisempi itselleni. Niinpä päätin, että luovun syyllisyydestä ja keskityn vain olemaan. Sietämään sitä, että olen todella keskeneräinen ja tunnen välillä voimakasta väsymystä tai kyllästymistäkin omien rakkaiden lasteni keskellä. Aloin rauhoittumaan, pysymään paikallani ja vain olemaan. En tietenkään tarkoita mitään älyttömyyksiin menevää makoilua sotkun ja pissavaippojen keskellä, vaan sellaista rauhoittumista, että en jatkuvasti tarkkaillut tekemisiäni ja keskittynyt sättimään itseäni siitä, miten huono äiti olin.
Ajattelen siis, että syyllisyys on hyvä tunne. Se antaa signaalin, että jotakin olisi muutettava. Joko omaa toimintaa tai sitten syyllisyyden kanssa painiskelua. Syyllisyyden kanssa kannattaa todella pysähtyä keskustelemaan. Tutustua itseensä ja miettiä, miksi tuntee syyllisyyttä. Ajattelen, että vanhempana ei ole varaa päästää itseä helpolla, sillä kaikki se, mitä kipuilee ja prosessoi, heijastuu tavalla tai toisella lastemme elämään. Siksi vanhemmuus on jo pelkästään valtavan hyvä syy pysähtyä ja tutkia itseä sekä tarpeen vaatiessa hakea ammattiapuakin kipuiluistamme selviämiseen.
Uskallan ajatella, että vanhemmuus on tärkein tehtävä kaikille, joille lapsia on annettu. Niin suuri, etteivät mitkään ammatilliset velvollisuudet voi olla sitä suurempia. Lisäksi ajattelen, ettei vanhempien tehtävänä ole pelkästään kasvattaa lapsia kunniallisiksi kansalaisiksi, vaan olla heille turva ja syli aivan aikuisuuteen asti. Sellainen syli, jossa lapsella olisi tilaa olla juuri sellainen kuin hän on. Suorittamatta ja ilman koululaisen tai minkään muunkaan roolia.
Olen siis yrittänyt opetella olemaan kotona läsnä. Siirtämään sivuun omia itsekkäitä halujani, vaikka tietysti terveellä tavalla pitää myös osata olla itsekäs ja huolehtia hyvinvoinnistaan. Tuo läsnäolemisen ja pysähtymisen opettelu jatkuu elämässäni edelleen. Enkä odotakaan, että olisin koskaan valmis. Mutta äitiyttäni se on kuitenkin muuttanut siinä määrin, että tunnen jollakin tapaa itseni paljon rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Sen sijaan, että kokisin jatkuvaa syyllisyyttä, voin istahtaa lasteni keskelle juuri sellaisena kuin olen. Tosi inhimillisenä ihmisenä. Erehtyvänä ja väliin väsyneenäkin. Eikä lasten kysymys ”Miksi olet niin kiukkuinen?” enää nosta minusta pintaan hirvittävää syyllisyyttä vaan enemmänkin kiitollisuutta, joka tarkoittaa sitä, että lasten kysymykseen voi vastata välillä vain anteeksi pyytämällä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys