Mer­ja Ki­ve­lä

Kok­ko­la­lai­nen Anu Niva on teh­nyt yli 30-vuo­ti­sen työ­u­ran Ve­ro­hal­lin­nos­sa. Työ on si­säl­tä­nyt asi­a­kas­pal­ve­lu­teh­tä­viä, ve­ro­sih­tee­rin teh­tä­viä ja nyt vaa­ti­vam­pia asi­an­tun­ti­ja­teh­tä­viä ve­ro­tar­kas­ta­ja­na.

– Olen saa­nut uu­sia haas­tei­ta ja teh­tä­viä, ja se on mo­ti­voi­nut pit­kään ja mie­lek­kää­seen uraan Ve­ro­hal­lin­nos­sa. Koen, et­tä mi­nua on kuul­tu ja olen saa­nut ol­la vai­kut­ta­mas­sa työ­ni ke­hit­tä­mi­seen ja uu­sien työ­ku­vi­oi­den syn­tyyn, Anu Niva ker­too.

Niva opis­ke­li nuo­re­na las­ken­ta­toi­men mer­ko­no­mik­si ja on sen jäl­keen täy­den­tä­nyt opin­to­jaan yli­o­pis­tos­sa ve­ro­tus-, so­pi­mus- ja ta­lou­soi­keu­den opin­noil­la.

– Nämä opin­not ovat an­ta­neet pal­jon laa­ja-alais­ta osaa­mis­ta ja taus­taa työl­le­ni, sen li­säk­si työ­nan­ta­ja on jär­jes­tä­nyt ly­hy­em­piä täs­mä­kou­lu­tuk­sia, jot­ka ovat ol­leen työn kan­nal­ta mer­ki­tyk­sel­li­siä.

Niva ker­too työn muut­tu­neen vuo­sien saa­tos­sa.

– Muis­tan kun aloi­tin Ve­ro­hal­lin­nos­sa, ja työ oli pit­käl­ti ma­nu­aa­lis­ta kir­jaa­mis­ta pa­pe­reis­ta ja eri­lai­sis­ta do­ku­men­teis­ta. Työ on au­to­ma­ti­soi­tu ja di­gi­ta­li­soi­tu ajan saa­tos­sa, ja ny­kyi­sis­sä teh­tä­vis­sä ko­ros­tu­vat vi­ra­no­mai­syh­teis­työ, eri­lai­set sel­vit­te­ly­työt ja oi­keu­den­käyn­nit.

Ve­ro­hal­lin­to on ko­ke­nut mo­nia or­ga­ni­saa­ti­ouu­dis­tuk­sia työn muu­tok­sis­ta ja val­ti­on sääs­töis­tä joh­tu­en. Ni­van työ­tii­mi on ja­kaan­tu­nut koko Suo­men alu­eel­le ja esi­hen­ki­lö työs­ken­te­lee Hel­sin­gis­tä kä­sin.

– Työ on pari- ja tii­mi­työ­tä. Olen yh­tey­des­sä työ­ka­ve­rei­hin Te­am­sin vä­li­tyk­sel­lä päi­vit­täin, käyn työ­huo­neel­la­ni ker­ran kuu­kau­des­sa ja olen ty­käs­ty­nyt etä­työ­hön. Sitä olen teh­nyt nyt noin vii­si vuot­ta, Niva taus­toit­taa.

– Koen, et­tä mi­nuun luo­te­taan ja saan muo­ka­ta omat työ­päi­vät mie­lei­sek­si. Vä­lil­lä voin käy­dä hap­pi­hyp­pe­lyl­lä, ja jos aloi­tan päi­vän ai­kai­sin, voin lo­pet­taa ai­em­min, hän jat­kaa.

Ni­van per­heen lap­set ovat jo muut­ta­neet pois ko­toa, ja puo­li­sot ja­ka­vat ar­kea kah­des­taan.

– On mu­ka­va, kun voin lait­taa il­ta­päi­vän tau­on ai­ka­na ruo­an uu­niin, ja se on val­mis­ta, kun mie­he­ni saa­puu töis­tä.

Ai­ka ajoin saa­dut uu­det haas­teet ovat mah­dol­lis­ta­neet Ni­val­le työs­sä viih­ty­mi­sen ja alal­la py­sy­mi­sen.

– Toi­saal­ta jos­kus koen, et­tä haas­tee­na on se, et­tä ei ole yh­teis­tä tii­miä ko­ti­paik­ka­kun­nal­la. Työ­tii­mi­ni ko­koon­tuu pari ker­taa vuo­des­sa, ja vain sil­loin näen fyy­si­ses­ti työ­ka­ve­rei­ta­ni.

Työn ja va­paa-ajan erot­ta­mi­nen on ol­lut Ni­val­le help­poa. Hän ko­kee, et­tä työs­sä jak­sa­mis­ta hel­pot­taa se, kun elä­män pe­ru­sa­si­at ovat kun­nos­sa.

– Mi­nul­le puo­li­so, lap­set ja pie­net las­ten­lap­set ovat elä­män valo, li­säk­si omas­ta hy­vin­voin­nis­ta huo­leh­ti­mi­nen lii­kun­nal­la ja le­vol­la on tär­ke­ää. Hy­vin har­voin koen työ­ni stres­saa­vak­si tai työ­a­si­at vai­vaa­vat va­paa-ajal­la, hän ku­vai­lee.