Voi tätä stres­sin mää­rää. Iloa ja kii­tol­li­suut­ta, in­nos­tus­ta. Mo­nen­lais­ta.

Al­ku­tal­vi­kau­den et­sin li­sä­töi­tä ja tur­hau­duin, et­tä en tah­do ol­la yh­teis­kun­nan elä­tet­tä­vä­nä, kun olen työ­kun­toi­nen ja tal­vi­kau­si on me­nos­sa. Mi­nus­sa re­so­noi Min­na Cant­hin lau­sah­dus: Kaik­kea muu­ta, kun­han ei nuk­ku­vaa, puo­li­kuol­lut­ta elä­mää.

No, sitä saa mitä ti­laa. Ru­koi­lin, et­tä Ju­ma­la aut­tai­si mi­nua työ­haus­sa ja et­tä va­paa-ajal­la­ni nä­ki­sin enem­män ih­mi­siä. Ja niin­hän nii­tä töi­tä al­koi sit­ten il­mes­ty­mään. Tun­tui, et­tä ihan ovis­ta ja ik­ku­nois­ta al­koi puk­kaa­maan työ­tar­jouk­sia. Ja mu­ka­via sem­moi­sia. Täs­sä saa sit­ten har­joi­tel­la ta­sa­pai­noi­lua, et­tä ar­jes­sa pi­täi­sin myös omas­ta hy­vin­voin­nis­ta­ni huol­ta.

Li­säk­si on va­paa­eh­tois­työ­tä: joh­to­kun­nan sih­tee­rin hom­mia on ai­na enem­män täs­sä al­ku­vuo­des­ta, Ro­sen-yh­dis­tyk­sen so­me­päi­vi­tyk­sen kek­si­mi­nen työl­lis­tää vii­kot­tain (iha­naa, et­tä sii­nä olen op­pi­nut pyy­tä­mään apua ide­oin­nis­sa ja saa­nut), ke­vään las­ten­lei­ri odot­taa suun­nit­te­lua, vies­tin­tä­hom­mia, keit­ti­ö­vuo­ro… Lais­ka se töi­tään lu­et­te­lee, mut­ta tun­tuu, et­tä on ol­lut jää­tä­väs­ti suun­ni­tel­ta­vaa ja pään si­säl­lä päh­käil­tä­vää.

Yleen­sä al­ku­tal­ven saan ol­la rau­has­sa tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mil­ta, mut­ta nyt on ol­lut työn­ha­ku ko­ko­a­jan voi­mas­sa. Pian kau­si jo lop­puu­kin ja pi­tää miet­tiä, mitä sit­ten te­ki­sin työk­se­ni. Tun­tuu, et­tä mi­nul­la ei tänä tal­ve­na ol­lut­kaan sitä stres­si­tön­tä ai­kaa. Ei ih­me, et­tä odo­tan ta­val­lis­ta ar­kea ru­tii­nei­neen.

Asun­to­hom­ma­kin on tuot­ta­nut mo­nen­moi­sia tun­tei­ta. Hel­pot­ta­vaa oli teh­dä muu­ta­ma viik­ko sit­ten pää­tös pois muut­ta­mi­ses­ta. Mii­nuk­set nou­si­vat plus­sia isom­mak­si. Iha­na hir­si­ta­lo ja mah­ta­va mai­se­ma ei­vät kui­ten­kaan kom­pen­soi riit­tä­väs­ti nii­tä kään­tö­puo­lia, mi­hin en voi vai­kut­taa.

Po­mol­la­ni oli iha­na ”lo­mal­ta­pa­luu­lah­ja” Ro­sen-kurs­sil­ta pa­la­tes­sa­ni, kun hän heit­ti, et­tä tah­to­es­sa­ni voi­sin muut­taa hei­dän mö­kil­leen tou­ko­kuus­ta hei­nä­kuu­hun. Se tun­tui vas­tauk­sel­ta ru­kouk­sii­ni, ja vie­lä pa­rem­mal­ta kuin osa­sin edes pyy­tää. Iha­naa, et­tä pää­sen muut­ta­maan jo tou­ko­kuus­sa. Mö­kin ik­ku­nois­ta nä­kyy Pal­las-tun­tu­rit! Olen taas as­kel­ta lä­hem­pä­nä unel­maa­ni asua Pal­las­ten mai­se­mis­sa ve­sis­tön ää­res­sä. Ve­sis­tö puut­tuu, mut­ta ei se mi­tään.

Olen ko­vas­ti toi­vo­nut, et­tä mul­la oli­si so­si­aa­lis­ta elä­mää töit­ten li­säk­si. Nyt sitä al­kaa ole­maan ja il­mes­ty­mään tosi ki­vas­ti. Ih­meel­li­nen synt­tä­ri­ko­koon­tu­mi­nen­kin on tu­los­sa mo­nien re­ki­koi­rai­hi­mis­ten kans­sa. Olen vuo­si­kau­sia kai­van­nut kol­le­gi­aa­li­suut­ta, ja nyt yh­täk­kiä meil­lä on­kin tie­dos­sa yh­den op­paan yl­lä­tys­synt­tä­rit ja tosi mu­ka­vien koi­rai­hi­mis­ten ta­paa­mi­nen.

Olen myös pääs­syt mu­kaan ruo­ka­pii­riin. Se­kin on ol­lut pit­kä­ai­ka­nen unel­ma. Tiis­tai-il­ta­sin tou­hu­taan po­ru­kal­la jo­ta­kin ja syö­dään yh­des­sä ul­ko­na tai si­säl­lä.

Saan ihan to­sis­saan ope­tel­la ta­sa­pai­noi­le­maan oman jak­sa­mi­sen ja mu­ka­van te­ke­mi­sen vä­lil­lä. Jos olen nel­jä il­taa vii­kos­sa me­nos­sa ja vii­kon­lop­pu­na­kin on vie­lä kurs­si, niin ei­hän sii­nä jää oi­kein ti­laa rau­has­sa ole­mi­seen. Kun on saa­nut mais­taa rau­hal­lis­ta elä­mää, niin sitä kyl­lä kai­paa. Yh­te­nä päi­vä­nä kun päi­vä­u­nil­ta he­rä­sin, sy­dän ty­kyt­ti ja keho oli jän­nit­ty­nyt. Keho oli ai­van yli­vi­re­ä­nä. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä keho yrit­tää vies­tit­tää, et­tä rau­hoi­tu, tämä meno ei sovi sul­le. Vä­lil­lä pi­tää ol­la vä­hin­tään­kin tyh­jiä il­to­ja, jos ei ko­ko­nai­sia tyh­jiä päi­viä.

Mon­ta ker­taa en­nen­kin olen ky­sy­ny, et­tä on­ko elä­mä jat­ku­vaa ta­sa­pai­not­te­lua? Eh­kä­pä se on. Toi­saal­ta koen, et­tä saan ih­mi­sis­tä niin pal­jon, mut­ta eh­kä­pä on niin­kin, et­tä jos omaa ai­kaa ei löy­dy, en jak­sa am­men­taa enää ihi­mi­sis­tä sitä, mitä vä­hem­män vä­sy­nee­nä am­men­nan.