On hu­rah­ta­nut kol­me vuot­ta, ja tämä on vii­mei­nen blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni. Niin tu­le­vat hu­rah­ta­maan myös seu­raa­vat kol­me, kym­me­nen ja kol­me­kym­men­tä vuot­ta – tai sit­ten ei­vät. ”Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men” (Ps. 90:12). Ai­ka on ly­hyt, ja sen ym­mär­tä­mi­nen on en­sim­mäi­nen as­kel vii­sau­den po­lul­la.

Muu­sik­ko­na olen tot­tu­nut ta­voit­te­le­maan eri­tyis­tä ää­nen­sä­vyä, jol­la sai­sin it­se­ni il­mais­tua. Kir­joit­ta­es­sa­ni täl­lais­ta vaih­to­eh­toa ei ole ol­lut, vaan olen jou­tu­nut poh­ti­maan, mi­ten pu­kea aja­tuk­se­ni pal­jaik­si sa­noik­si niin, et­tä ne me­ni­si­vät pe­ril­le lu­ki­jan sy­dä­meen ei­vät­kä jäi­si puo­li­tie­hen. Jos­kus se on on­nis­tu­nut pa­rem­min, jos­kus huo­nom­min. Ym­mär­rän Paa­va­lia, kun hän kuin kä­si­ään vään­nel­len kir­joit­taa: ”tah­toi­sin­pa nyt ol­la tei­dän ty­kö­nän­ne ja ää­ne­ni­kin muut­taa!” (Gal. 4:20.)

Ajal­lis­ten asi­oi­den li­säk­si olen ha­lun­nut pi­tää esil­lä Ju­ma­lan sa­naa ja roh­kais­ta lu­ki­joi­ta sen ää­rel­le. Kir­joit­ta­es­sa­ni olen it­se­kin usein py­säh­ty­nyt poh­ti­maan joi­den­kin sa­no­jen mer­ki­tys­tä, ja nii­den voi­ma on ko­ros­tu­nut en­ti­ses­tään. Ju­ma­lan sa­naan on kät­ket­ty ajal­li­sen elä­män vii­saus ja ian­kaik­ki­sen elä­män sa­lai­suus.

Jo­tain on tul­lut teks­teis­sä sa­not­tua, mut­ta vie­lä pal­jon enem­män on jää­nyt sa­no­mat­ta. Si­nul­le, kiu­saus­ten kans­sa tais­te­le­va nuo­ri, oli­sin ha­lun­nut sa­noa: ”säi­ly­tä us­ko ja hyvä oma­tun­to! Jot­kut ovat sen hy­län­neet ja ovat haak­si­rik­kou­tu­neet us­kos­saan.” (1. Tim. 1:19.) Ikui­sen elä­män aar­ret­ta ei kan­na­ta vaih­taa ly­hy­tai­kai­seen nau­tin­toon, joka usein vaih­tuu su­ruk­si jo täs­sä ajas­sa. Ku­kaan ei voi vält­tää lan­ke­a­mis­ta. Seu­raa sy­dä­mes­sä­si ään­tä, joka roh­kai­see te­ke­mään pa­ran­nuk­sen syn­nis­tä. Ki­pe­äl­lä omal­la­tun­nol­la on ras­kas­ta elää ja us­koa.

Si­nul­le, nuo­ri ai­kui­nen, joka et­sit elä­mä­si suun­taa ja mie­tit, kan­nat­taa­ko täs­sä jou­kos­sa elää, oli­sin ha­lun­nut sa­noa: ”et­tem­me enää oli­si alai­käi­siä, jot­ka aje­leh­ti­vat ja joi­ta vis­kel­lään kai­kis­sa opin­tuu­lis­sa ja ih­mis­ten ar­pa­pe­lis­sä ja ek­sy­tyk­sen ka­va­lis­sa juo­nis­sa, vaan et­tä me, to­tuut­ta nou­dat­ta­en rak­kau­des­sa, kai­kin ta­voin kas­vai­sim­me hä­neen, joka on pää, Kris­tus” (Ef. 4:14–15). Maa­il­mas­sa on ai­na ol­lut mo­nen­lai­sia op­pe­ja, ide­o­lo­gi­oi­ta ja suun­tauk­sia. Oli­si help­poa vaih­taa Ju­ma­lan sa­nan rai­tis ope­tus nii­hin. In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len on ar­pa­pe­liä, mil­lai­ses­sa mie­li­pi­deym­pä­ris­tös­sä sa­tum­me elä­mään. Mie­li­pi­teet tu­le­vat ja me­ne­vät, mut­ta vain Ju­ma­lan sa­nan to­tuu­teen si­dot­tu us­ko kes­tää vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la. Älä luo­vu älä­kä vaih­da ka­to­a­ma­ton­ta ka­to­a­vaan. Se on huo­noin mah­dol­li­nen kaup­pa.

Si­nul­le, elä­män kes­ki­päi­vän kuor­maa lail­la­ni kan­ta­va, oli­sin ha­lun­nut sa­noa: ”Si­nun voi­ma­si ovat vä­häi­set, mut­ta sinä olet ot­ta­nut sa­na­ni var­teen et­kä ole kiel­tä­nyt ni­me­ä­ni. – – Sinä olet tar­koin seu­ran­nut sa­naa­ni ja kes­tä­nyt, ja sik­si minä puo­les­ta­ni tar­koin var­je­len si­nua.” (Ilm. 3:8, 10.) Ajat­te­le elä­mää­si ja sitä, mi­ten no­pe­as­ti se on men­nyt. Vain toi­nen sa­man­lai­nen tuo­kio – jos si­tä­kään – ja se on ohi. Älä kiin­ni­tä sy­dän­tä­si maal­li­seen älä­kä ole ah­ne. Elä us­ko­vai­se­na täy­des­tä sy­dä­mes­tä älä­kä jaa sitä maa­il­man kans­sa.

Si­nul­le, elä­män eh­too­puo­lel­la jo ole­va, oli­sin ha­lun­nut sa­noa: ”Minä tu­len pian; pidä, mitä si­nul­la on, et­tei ku­kaan ot­tai­si si­nun kruu­nu­a­si” (Ilm. 3:11). Ajat voi­vat häm­men­tää ko­ke­neen­kin sy­dä­men. Her­ran sana on kui­ten­kin var­ma ja yk­sin­ker­tai­nen: ”Pi­tä­kää kiin­ni sii­tä mitä teil­lä on, kun­nes minä tu­len” (Ilm. 2:25).

Kai­kil­le meil­le oli­sin ha­lun­nut sa­noa: ”Pan­kaam­me me­kin pois kaik­ki, mikä mei­tä pai­naa, ja syn­ti, joka niin hel­pos­ti mei­dät kie­too, ja juos­kaam­me kes­tä­vi­nä edes­säm­me ole­vas­sa kil­voi­tuk­ses­sa, sil­mät luo­tui­na us­kon al­ka­jaan ja täyt­tä­jään, Jee­suk­seen” (Hepr. 12:1–2). Us­ko­vai­sen kat­se pai­nuu vä­ki­sin­kin koh­ti maa­ta ja omaa sy­dän­tä. Sil­ti saam­me us­koa, et­tä Ju­ma­la on os­ta­nut mei­dät omak­seen ai­no­an Poi­kan­sa ve­ren hin­nal­la. Sik­si ei kan­na­ta ei­kä tar­vit­se jää­dä taak­ko­jen al­le, vaan saam­me ai­na uu­del­leen ko­hot­taa kat­seem­me hä­neen, joka on syn­nyt­tä­nyt meis­sä us­kon, pi­tää sen yl­lä ja vie ker­ran luok­seen. Ole va­paa, sinä va­paak­si os­tet­tu lau­ma!