Kris­ta Si­mon­son

On vuo­si 2015. Olem­me mat­kal­la su­vi­seu­roi­hin, jot­ka ovat noin tun­nin mat­kan pääs­sä Sas­ka­too­nin ko­dis­tam­me. Ojen­nan ky­nän ja leh­ti­ön vie­res­sä­ni is­tu­val­le tyt­tä­rel­le­ni. Voi­sit­ko kir­joit­taa muis­tiin tä­män ri­vin?

"Ku­per­ran sy­dä­me­ni kä­det suo­jaa­maan pik­ku­ruis­ta va­loa."

Min­ne me­nen­kin, mi­nul­la on kynä val­mii­na tal­len­ta­maan sa­nan, ri­vin, ko­ko­nai­sen ru­non juu­ri sii­nä het­kes­sä. Tai oi­ke­as­taan pu­he­lin on tätä ny­kyä ky­nä­ni. Peu­ka­lo­ni vi­lis­tä­vät edes­ta­kai­sin näy­tön näp­päi­mil­lä. Mut­ta sa­non edel­leen, et­tä ”otan ky­nän kä­tee­ni”.

Kun äs­ken kä­vin ruo­ka­kau­pas­sa, ”ky­nä­ni” hih­kai­si mi­nul­le juu­ri kun olen kään­tä­mäs­sä au­toa py­sä­köin­ti­ruu­tuun. Sii­nä minä sit­ten is­tuin pit­kän to­vin – vaik­ka mi­nä­hän ai­oin vain pi­kai­ses­ti pis­täy­tyä kau­pas­sa… Ky­näl­lä­ni on omat suun­ni­tel­man­sa.

Kun lap­set ovat aa­mul­la läh­te­neet kou­luun, is­tun usein soh­val­la kah­vi­mu­ki toi­ses­sa kä­des­sä ja ”pu­he­lin­ky­nä” toi­ses­sa. Ever­no­te-so­vel­luk­ses­sa­ni on sa­to­ja ja taas sa­to­ja teks­te­jä, ja Goog­le Docs- ja Word-kan­si­o­ni ovat pul­lol­laan ru­no­ja, ro­maa­nien al­ku­ja ja päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jä.

Jo lap­se­na ra­kas­tin kir­joit­ta­mis­ta. Var­hai­sim­mat muis­to­ni ovat toi­sel­ta luo­kal­ta. Opet­ta­ja pyy­si mi­nut luo­kan eteen lu­ke­maan ta­ri­na­ni, joka ker­toi val­lat­to­mas­ta koi­ran­pen­nus­ta. En tie­dä, mi­ten oi­kein sel­vi­sin sii­tä, mut­ta ää­ni vä­ris­ten ja pol­vet tu­tis­ten luin ta­ri­na­ni. Luok­ka­to­ve­ri­ni nau­roi­vat niis­sä koh­dis­sa, jot­ka mi­nus­ta­kin oli­vat haus­kim­pia.

Niin nuo­re­na löy­sin tä­män tai­a­no­mai­sen ilon. Se oli uu­si tapa saa­da yh­teys mui­hin ih­mi­siin ja uu­si tapa leik­kiä. Pys­tyin luo­maan uu­den­lai­sia maa­il­moi­ta ja uut­ta elä­mää.

Nuo­re­na ai­kui­se­na kir­joi­tin kyl­lä ”ky­näl­lä­ni” kou­lu­teh­tä­viä, mut­ta en muu­ta. En muis­ta mi­tään eri­tyis­tä syy­tä tä­hän. Kä­te­ni unoh­ti, mil­tä kynä oli tun­tu­nut käm­men­tä­ni vas­ten. Unoh­tui myös se hil­jai­nen ra­pi­na, jon­ka myö­tä sa­nat oli­vat pur­kau­tu­neet ky­nän te­räs­tä pa­pe­ril­le.

Vas­ta vuo­sien pääs­tä aloin kir­joit­taa uu­del­leen. Kä­sit­te­le­mät­tö­mät su­rut rii­poi­vat miel­tä­ni ai­heut­ta­en ah­dis­tus­ta ja se­ka­via tun­tei­ta. En tie­dä, mikä sai mi­nut sil­loin taas tart­tu­maan ky­nään. Aut­toi­ko­han mi­nua juu­ri se, et­tä pys­tyin pur­ka­maan miet­tee­ni pa­pe­ril­le?

Kir­joit­ta­mi­ses­ta on tul­lut mi­nul­le ra­kas tapa ja päi­vit­täi­nen työ­vä­li­ne. Sen avul­la pyy­hin pois, poh­din ja kä­sit­te­len aja­tuk­si­a­ni, tun­tei­ta­ni ja elä­mää.

Kai­kel­la on ai­kan­sa

Pi­meys haih­tuu

met­sä avar­tuu

muut­tuu nii­tyk­si –

au­rin­ko, lem­peä tuu­li

hei­nän ja leh­tien hil­jai­nen ka­hi­na.

Pa­jun ok­sal­la kert­tu­nen avaa suun­sa.

Sä­ve­let ko­ho­a­vat tai­vaal­le

las­keu­tu­vat lei­ju­en

lil­jo­jen ja mal­vo­jen se­kaan ja näi­hin

ojen­net­tui­hin kä­sii­ni.

Sii­vet vä­ri­se­vät ja ko­ho­a­vat

pie­ni jal­ka osoit­taa

koh­ti tut­tua nah­ka­hih­naa

tut­tua puu­ke­hys­tä.

Nau­hat ovat tiu­kat

sa­teis­ten päi­vien­kin jäl­keen.

On ai­ka ri­pus­taa

harp­pu pai­kal­leen

ja ai­ka ku­rot­taa se taas kä­teen.

Jäy­kät so­met ren­tou­tu­vat

saa­vat tun­tu­man.

Suu­ni avau­tuu

ku­ten kert­tu­sel­la.

Kii­tän Si­nua! Kii­tän Si­nua!

lin­nun lau­lu täy­del­li­se­nä

oma­ni epä­vi­rei­se­nä

(ei hait­taa).

Täy­del­li­nen

– tämä het­ki

juu­ri sel­lai­se­na kuin se on.

Hän on teh­nyt kai­ken kau­niin ajal­laan.

Teks­ti on jul­kais­tu Voi­ce of Zi­o­nis­sa lo­ka­kuus­sa 2024