Ar­vin Pir­ness

Eri­seu­ra ei ole pelk­kä tie­dol­li­nen eri­mie­li­syys tai mie­li­pi­de-ero; se on särö, joka il­mes­tyy huo­maa­mat­ta us­ko­vais­ten seu­ra­kun­taan ja erot­taa lo­pul­ta osa­puo­let, kos­ka niil­tä puut­tuu yh­tei­nen us­ko ja ym­mär­rys ei­kä seu­ra­kun­nas­sa enää val­lit­se op­pi, joka on so­pu­soin­nus­sa Py­hän Hen­gen kans­sa.

Vii­ni­puun ok­sat

Rak­kaus ja hen­gen yk­si­mie­li­syys ovat Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ydi­no­le­mus­ta. Jee­sus it­se opet­taa, et­tä us­ko­vai­set ovat to­ti­sen vii­ni­puun ok­sia (Joh. 1:1–17). Elä­vän yh­tey­den kat­ke­a­mi­nen ei ai­na näy heti. Ai­van ku­ten luon­nol­li­nen ok­sa näyt­tää ole­van kiin­ni run­gos­sa, vaik­ka sen elin­voi­ma on jo hii­pu­nut ja ok­sa lo­pul­ta kat­ke­aa, myös hen­gel­li­ses­sä elä­mäs­sä rak­kau­den ja hen­gen side voi hil­jal­leen hei­ke­tä. Elä­mäl­le tar­peel­li­set ra­vin­teet ei­vät sil­loin enää vir­taa ok­saan. Ok­sa kui­vuu, ei kan­na he­del­mää ja lo­pul­ta ir­to­aa elä­män läh­tees­tä. Eri­seu­ra al­kaa ke­hit­tyä.

Sekä Raa­mat­tu et­tä ko­ke­mus osoit­ta­vat, et­tä eri­seu­ra le­vi­ää vai­heit­tain. Se al­kaa usein si­säl­tä­päin. Us­ko­vais­ten kes­ki­näi­seen rak­kau­teen tu­lee särö, ja us­kon ja hen­gen yh­teys al­kaa ra­koil­la. Syy­nä on ai­na syn­ti, jota ei ole hoi­det­tu evan­ke­liu­mil­la. Vaik­ka eri­seu­ran al­ku­syy­nä ol­leet syn­nit ovat saat­ta­neet jo unoh­tua, nii­den he­del­mät ovat edel­leen nä­ky­vis­sä. Jee­sus opet­taa: "He­del­mis­tä te hei­dät tun­net­te” (Matt. 7:16). Kun elä­vä yh­teys kat­ke­aa, syn­tyy usein "si­sä­pii­ri", jos­sa on tii­vis kes­ki­näi­nen yh­teys mut­ta joka vä­hi­tel­len etään­tyy muus­ta seu­ra­kun­nas­ta. Ope­tus al­kaa sa­la­ka­va­las­ti muut­tua. Ter­veel­li­nen Ju­ma­lan sana saa ou­to­ja pai­no­tuk­sia. Huo­maa­mat­taan ih­mi­nen ajau­tuu us­kon van­hurs­kau­des­ta la­ki­hen­ki­syy­teen, ar­mah­ta­van evan­ke­liu­min va­pau­des­ta sään­tö­jen, pe­rin­tei­den ja ih­mis­jär­jen or­juu­teen. Sil­lä ta­val­la eri­seu­ran he­del­mä kyp­syy.

Myrs­ky nou­see si­säl­tä­päin

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa rau­han ajat ovat kal­li­sar­voi­sia. Tu­lem­me seu­roi­hin saa­maan vir­voi­tus­ta, loh­du­tus­ta ja Ju­ma­lan sa­nan ra­vin­toa. Sil­ti Raa­mat­tu muis­tut­taa, et­tä myrs­ky­jä­kin tu­lee. Myrs­ky­jen syy­nä ei ai­na ole seu­ra­kun­nan ul­ko­puo­lel­ta tu­le­va vai­no tai pai­nos­tus. Ku­ten apos­to­li Paa­va­li va­roit­ti Efe­son seu­ra­kun­nan van­him­pia (Apt. 21), vai­keim­mat ko­et­te­le­muk­set nou­se­vat usein si­säl­tä­päin, kun seu­ra­kun­taan le­vi­ää vää­rää ope­tus­ta. Paa­va­lin oh­je Ti­mo­teuk­sel­le liit­tyy tä­hän: opet­ta­jat, jot­ka ei­vät nou­da­ta Kris­tuk­sen ter­veel­lis­tä ope­tus­ta, yl­pis­ty­vät ja al­ka­vat ky­see­na­lais­taa asi­oi­ta, mikä ruok­kii eri­mie­li­syyt­tä ja epä­so­pua ei­kä ju­ma­li­suut­ta (1. Tim. 6:3, 4).

Mo­nes­ti muu­tos al­kaa huo­maa­mat­ta. Pit­kän rau­han ajan jäl­keen us­ko­vai­set saat­ta­vat tul­la hen­gel­li­ses­ti une­li­aik­si. He eh­kä kuu­le­vat kom­men­tin, joka ei tun­nu hy­väl­tä. Sit­ten toi­sen sa­man­lai­sen kom­men­tin. Vä­hi­tel­len jot­kut muut­kin us­kal­tau­tu­vat pu­hu­maan. Se, mikä on al­ka­nut hen­ki­lö­koh­tai­se­na kes­kus­te­lu­na, laa­je­nee jul­ki­sek­si väit­te­lyk­si, mis­sä hen­ki­lö­koh­tai­set mie­li­pi­teet ja roh­ke­at uu­det aja­tuk­set pyr­ki­vät jy­rää­mään al­leen su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le pe­riy­ty­neet nöy­rät ope­tuk­set. Sy­dän vais­to­aa, et­tä kaik­ki ei ole koh­dal­laan.

On ylei­nen vää­rin­kä­si­tys se­lit­tää ja­ko­lin­jat huo­nok­si hen­ki­lö­ke­mi­ak­si. Vaik­ka kai­kes­sa kans­sa­käy­mi­ses­sä on mu­ka­na in­hi­mil­li­siä heik­kouk­sia, eri­seu­ra ei ole pelk­kä tem­pe­ra­ment­ti­ky­sy­mys. Poh­jim­mil­taan on kyse hen­kien tais­te­lus­ta. Kun kuu­lem­me Kris­tuk­sen opis­ta poik­ke­a­vaa ope­tus­ta, se ei vas­taa sii­hen hen­keen, joka yh­dis­tää Ju­ma­lan lap­sia. Vaik­ka asi­ois­ta kes­kus­tel­laan tun­ti­kau­sia, kes­kus­te­luis­ta jää ras­kas mie­li ja mur­he, kos­ka niis­sä yk­si hen­ki on yrit­tä­nyt tai­vu­tel­la tois­ta luo­pu­maan hen­gel­li­sen äi­tim­me eli seu­ra­kun­nan ope­tuk­ses­ta.

Jee­sus Kris­tus on sama

Sel­lai­si­na ai­koi­na us­ko­vai­sia kut­su­taan tur­vau­tu­maan muut­tu­mat­to­maan Ju­ma­lan sa­naan. "Jee­sus Kris­tus on sama ei­len ja tä­nään ja ian­kaik­ki­ses­ti” (Hepr. 13:8). Ju­ma­lan sa­naa ei muok­kaa kult­tuu­ri ei­kä ih­mis­jär­ki. Evan­ke­liu­mi juok­see pu­nai­se­na lan­ka­na Van­has­ta tes­ta­men­tis­ta Uu­teen tes­ta­ment­tiin. Tur­va­nam­me on tut­tu, aja­ton syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen saar­na Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Kun tätä pe­rus­tus­ta yri­te­tään laa­jen­taa, mää­ri­tel­lä uu­del­leen tai hie­no­va­rai­ses­ti muut­taa, us­ko­vai­set häm­men­ty­vät. Häm­men­nys ei joh­du sii­tä, et­tä he pi­täy­tyi­si­vät tiu­kas­ti pe­rin­tees­sään vaan sii­tä, et­tä Hen­ki kär­sii.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ko­ke­maa yh­teyt­tä ei luo­da loo­gi­sel­la suun­nit­te­lul­la ei­kä komp­ro­mis­seil­la. Se on mys­tee­ri ja tai­vaal­li­sen Isän lah­ja. Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan "yh­des­tä ruu­miis­ta ja yh­des­tä hen­ges­tä” (Ef. 4). Tä­män yh­tey­den tun­nis­taa vais­ton­va­rai­ses­ti. Ai­van niin kuin syn­ty­mä­tön Jo­han­nes Kas­ta­ja hy­päh­ti Eli­sa­bet­hin koh­dus­sa, tai ku­ten lap­si tun­nis­taa äi­tin­sä ää­nen, niin myös Ju­ma­lan lap­set tun­nis­ta­vat Py­hän Hen­gen ää­nen seu­ra­kun­nas­sa. Kun kuu­lem­me Hy­vän Pai­me­nen ää­nen hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, ko­em­me yli ym­mär­ryk­sen käy­vää rau­haa. Ju­ma­la vas­taa lap­sil­leen rau­hal­la.

Ha­jaan­nus ai­heut­taa mur­het­ta

Eri­seu­ran ai­heut­ta­ma ha­jaan­nus mu­reh­dut­taa. Mitä sy­vem­pi rak­kaus on ol­lut, sitä sy­vem­pi on suru. Kui­ten­kin us­ko­vai­sia ke­ho­te­taan jät­tä­mään taak­kan­sa Her­ral­le. Näi­nä ai­koi­na it­se­tut­kis­ke­lu on tar­peen: "Mis­sä olen, olen­ko vie­lä osa Ju­ma­lan las­ten yh­teyt­tä?” Kun vi­hol­li­nen on myr­kyt­tä­nyt sy­dä­men, muu­tok­sen en­sim­mäi­siä merk­ke­jä ovat kriit­ti­nen puhe, vä­hek­syn­tä ja ar­vos­te­lu, jot­ka tu­le­van ar­mon ja nöy­ryy­den ti­lal­le. Ar­mos­ta elä­mi­nen kor­vau­tuu la­ki­hen­ki­sil­lä vaa­ti­muk­sil­la ja jär­kei­lyil­lä. Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ar­vo hä­mär­tyy ja hen­gel­li­nen yh­teys kat­ke­aa. Vaik­ka ul­koi­nen ju­ma­li­suus säi­lyi­si, evan­ke­liu­min ar­vo kiel­le­tään (2. Tim. 3:5).

Ju­ma­lan lap­sen en­si­si­jai­nen ja ai­noa toi­ve on saa­da us­koa syn­tin­sä an­teek­si. Me käym­me seu­rois­sa kuin lap­set ja pi­däm­me kiin­ni lah­jas­ta, jon­ka olem­me saa­neet. Us­ko ei pe­rus­tu sii­hen, et­tä hal­lit­see kai­ken tie­don tai on saa­nut sy­väl­li­sen ym­mär­ryk­sen lah­jan, vaan sii­hen, et­tä on kuu­li­ai­nen Py­hän Hen­gen ää­nel­le. Jee­suk­sen sana on edel­leen voi­mas­sa: "Jol­la on kor­vat, se kuul­koon, mitä Hen­ki sa­noo seu­ra­kun­nil­le” (Ilm. 2:7, 11).

Hyvä Pai­men hoi­taa lau­maan­sa

Tais­te­lun ai­koi­na­kin Hyvä Pai­men hoi­taa lau­maan­sa, sen hei­koim­pi­a­kin jä­se­niä. Tai­vaal­li­nen Isä on pit­kä­mie­li­nen nii­tä koh­taan, jot­ka ha­lu­a­vat teh­dä pa­ran­nuk­sen ja pa­la­ta Isän ko­tiin. Us­ko­vai­sia opas­te­taan lä­hes­ty­mään lan­gen­nut­ta nöy­ryy­den hen­ges­sä ja val­vo­maan oman­tun­ton­sa ja us­kon­sa puh­taut­ta. Ju­ma­la on lu­van­nut, et­tä hän ei sal­li lau­man­sa jou­tua lo­pul­li­ses­ti ha­jo­te­tuk­si.

Omi­tuis­ta kyl­lä, ko­et­te­le­mus­ten ajat kir­kas­ta­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kau­neut­ta. Rau­ha, kes­ki­näi­nen rak­kaus ja tur­val­li­suus tun­tu­vat ta­val­lis­ta­kin kal­li­sar­voi­sem­mil­ta. Opim­me jäl­leen, et­tä Ju­ma­la sal­lii tais­te­lut ja et­tä ne ei­vät ole mei­dän tais­te­lui­tam­me. Me sel­vi­äm­me, kun us­kom­me yk­sin­ker­tai­ses­ti – pa­nem­me syn­nin pois, säi­ly­täm­me hy­vän oman­tun­non ja pi­däm­me kiin­ni tu­tus­ta evan­ke­liu­mis­ta, joka on kaut­ta su­ku­pol­vien tu­ke­nut us­ko­vai­sia, jot­ka kai­dal­la tai­vas­tiel­lä yh­des­sä kil­voit­te­le­vat koh­ti ko­tia.

Ar­tik­ke­li jul­kais­taan myös Voi­ce of Zi­o­nis­sa hel­mi­kuun ai­ka­na.