Kaisa Ronkainen
“Äiti, tehdään suviseurakalenteri”, ehdottaa pikkupoikani, 2 v. 4 kk.
“Tehdään vain”, vastaan ja jatkan, enemmän itsekseni puhuen, kuin hänelle: “Sä et olekaan ikinä ollut Suviseuroissa.”
“Oonhan mä ollut!” inttää poika vastaan.
Havahdun muistelemaan kahden edelliskesän poikkeuksellisia Suviseuroja. Ensimmäisiä, jotka vietettiin ystäväperheen mökillä, ja toisia, joita saimme viettää mieheni sukuväen kanssa vanhan kyläkoulun ympäristössä.
Molemmista Suviseuroista jäi lämpimät muistot. Aurinko paistoi, ympärillä rakkaita ihmisiä. Oli Feelian keittoja, kioskia, jäätelönmyyntiä ja iltagrilliä. Bluetooth-kaiuttimien kautta seurojen tärkein sisältö, Jumalan sana, kaikui ympärillä. Toisinaan sitä pysähdyttiin yhdessä kuuntelemaan, toisinaan se kuului kohtaamisten turvallisena taustana. Ihan niin kuin tavallisissakin Suviseuroissa.
“Niin, oothan sä tavallaan ollut, mutta et sellaisissa ihan oikeissa.”
“Ai. Oonko mä ollut väärissä Suviseuroissa?”
Voi rakas, pieni korona-ajan vauvani. Ei, et ole ollut väärissä Suviseuroissa. Ihan oikeissa. Sama Jumalan sana on kaikunut korona-ajan seuroissakin. Vaikka puitteet ovat olleet toiset, sisältö on ollut sama. Ajatella, että Jumala sallikin pandemian juuri tänä aikana, jolloin teknologia on mahdollistanut pääsyn sanankuuloon!
Pienelle pojalleni nämä poikkeusaikojen Suviseurat ovat olleet ne oikeat Suviseurat. Ei hän muunlaisista edes tiedä.
Suviseuroihin valmistautuminen on suuri ponnistus isoille perheille. Kun joskus olen yömyöhällä kantanut säkkitolkulla tavaraa asuntovaunuun, on vihulainen istunut olalla ja ilkkunut, että onko tuossa mitään järkeä. Kun lopulta vaunu on saatu pakattua, lapset soviteltua kyytiin, ajettu tuntikausien matka jonnekin pellon laitaan, taisteltu etuteltta ja muu leiri pystyyn, on kiusaajalla ollut monta paikkaa kylvää epäilyksen siementä: eihän tässä olekaan mitään järkeä. Olisiko ollut helpompi jäädä etäseuroihin?
Vaan lopulta: Leiri on pystyssä, kahvipannu tulilla. Murkinaa rinnan alla. Osa lapsista juossut kartoittamaan lähimmät vessat ja reitin kentälle. Istun retkituolissa ja kuuntelen silmät suljettuna ääniä majapaikan ympäriltä. Seurapuheeseen sekoittuu kiurun liverrys. Viereisen leirin pariskunta äheltää teltan pystytyksen kanssa. Jostain vaunusta kuuluu lapsen itkua ja toisesta naurua. Sydämessä läikähtää lämmin. Silmäkulma kostuu väkisin. Tunnen hellää myötätuntoa jokaista leirinrakentajaa kohtaan.
Olen jossain määrin leirintäaluekammoinen. En pääse siitä tunteesta, että karavaanimme on vähintäänkin uteliaisuuden kohteena, kun leiriydymme alueilla. Uteliaisuus ei ole aina pahantahtoista, mutta väsyttävää se on. Mielikuvitukseni kertoo, kuinka viereisten vaunujen asukit laskevat lapsiamme ja tekevät havaintoja meidän välisestä dynamiikasta. Huomion kohteena oleminen ei ole aina tuntunut imartelevalta. Etenkään niinä hetkinä, kun leiriytyminen on tapahtunut väsyneenä ja nälkäisenä.
Suviseuraväen joukossa en ole koskaan tuota kiusaantumista tuntenut. Jokaisella retkikunnalla on oma hyörinänsä ympärillään. Jos joku on itkenyt nälkää, väsyä tai kakkavaippaa tai isä ja äiti tiuskinut riittämättömyyksissään, tiedän, että naapurivaunun ikkunaverhon raosta ei ole tirkistellyt arvosteleva, vaan ymmärtävä ja myötätuntoinen katse.
Tämän vuoksi haluan vuosi vuodelta nähdä lähtemisen vaivan. Tämä on minun joukkoni, johon saan kuulua sellaisena kuin olen. Kokea vapautta ja uskomisen iloa.
Oi, jospa tänä kesänä taas!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys