Päi­vi Lit­tow

Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu

En­sim­mäi­nen vies­tin­tä­kurs­si on ta­ka­na. Olem­me kou­lut­tau­tu­neet tu­le­van ke­sän teh­tä­viin Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­sa ja seu­ra­toi­mi­tuk­ses­sa, pi­tä­neet vies­tin­tä­toi­mi­kun­nan ko­kous­ta ja poh­ti­neet Pu­das­jär­ven Su­vi­seu­ro­jen vies­tin­nän kär­kiä.

Ko­tiin tul­les­sa­ni elän vie­lä vii­kon­lo­pun läm­mit­tä­vien koh­taa­mis­ten ja avar­ta­vien kes­kus­te­lu­jen huu­mas­sa. Olen ol­lut osa jo­tain mer­kit­tä­vää ja tun­te­nut läm­mit­tä­vää yh­teyt­tä. Tii­vis vii­kon­lop­pu on maa­doit­ta­nut taas lu­jas­ti juu­ri sii­hen jouk­koon, jo­hon kaik­kein eni­ten ha­lu­an kuu­lua.

Maa­nan­tai­aa­mu­na aloi­tan töis­sä tii­mi­pa­la­ve­ria. Jaan näyt­töä käy­däk­se­ni tii­mi­ni kans­sa läpi kuu­kau­den ta­lous­lu­ku­ja. Et­sin oi­ke­aa vä­li­leh­teä se­lai­mes­ta, ja epä­huo­mi­os­sa näy­töl­le lä­väh­tää suu­ril­la kir­jai­mil­la teks­ti: "Rak­kaus saa ai­kaan ha­lun pal­vel­la Ju­ma­laa ja ih­mi­siä – SRK:n Su­vi­seu­rat Pu­das­jär­vel­lä.” Vaih­dan no­pe­as­ti toi­sen vä­li­leh­den näy­töl­le ja mu­ti­sen jo­tain epä­mää­räis­tä kuin en tie­täi­si, mis­tä moi­nen teks­ti oli näy­töl­le­ni il­maan­tu­nut.

Ku­kaan ko­kouk­sen osal­lis­tu­jis­ta ei kom­men­toi mi­tään. En tie­dä, mo­ni­ko eh­ti lu­kea näy­töl­lä ol­leen teks­tin, en­kä tie­dä, mitä ajat­te­li­vat, jos lu­ki­vat. Kyl­lä kai nämä jo mi­nut tun­te­vat, ja ai­na­kin suu­rin osa osaa oi­ke­aan po­ruk­kaan si­joit­taa, mut­ta sil­ti epä­mää­räi­nen hä­peä ja pal­jas­tu­mi­sen tun­ne polt­te­lee nis­kas­sa, kun jat­kan pa­la­ve­rin ve­tä­mis­tä.

Olen saa­nut jo use­am­man vuo­den ol­la mu­ka­na suur­ten seu­ro­jen vies­tin­näs­sä. Jot­kut teh­tä­vät ovat ol­leet nä­ky­väm­piä ja jot­kut enem­män taus­tal­la. Ai­kaa nämä teh­tä­vät ovat toki vie­neet, mut­ta sil­ti on tun­tu­nut ai­dos­ti etuo­i­keu­te­tul­ta ol­la mu­ka­na. Olen saa­nut täl­tä työl­tä pal­jon: ys­tä­viä, mo­nen­lai­sia ai­nut­ker­tai­sia ko­ke­muk­sia, us­kos­sa vah­vis­tu­mis­ta. Olen täs­tä kai­kes­ta sy­väs­ti kii­tol­li­nen, mut­ta kui­ten­kin jat­koin pa­la­ve­ri­a­ni hä­pe­än kans­sa.

Kai­kes­ta kii­tol­li­suu­des­ta­ni huo­li­mat­ta koen poh­jim­mil­ta­ni sil­ti ole­va­ni ai­na kuin Pie­ta­ri yli­pa­pin pi­han hii­li­val­ke­al­la. Sa­laa toi­von, et­tä mi­nua ei tun­nis­tet­tai­si, et­tä muut ih­mi­set nä­ki­si­vät mi­nut vain mi­nu­na, ei­vät en­si­si­jai­ses­ti us­ko­vai­se­na, var­sin­kaan van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­se­na. Kai­paan ar­vos­tus­ta, ei­kä us­ko­vai­sek­si tun­nus­tau­tu­mi­nen ole tä­män ajan yri­tys­maa­il­mas­sa var­si­nai­nen me­riit­ti. Olen­kin var­sin tai­ta­va vält­te­le­mään ky­sy­myk­siä, pai­na­maan pää­ni tun­nis­ta­mi­sen pe­los­sa, ja jo­kin mi­nus­sa on ai­na val­mis kiis­tä­mään.

So­pi­van het­ken tul­len, ti­lan­teen ol­les­sa vie­ras tai epä­mää­räi­sen uh­kaa­va, voin hel­pos­ti kuul­la it­se­ni Pie­ta­rin ta­voin pai­nok­kaas­ti to­dis­ta­mas­sa, kuin­ka "en tun­ne sitä mies­tä". Voin myös hel­pos­ti näh­dä it­se­ni ku­kon­lau­lun jäl­keen it­ke­mäs­sä Pie­ta­rin rin­nal­la mus­tas­sa yös­sä, ih­met­te­le­mäs­sä ta­pah­tu­nut­ta ja ka­tu­mas­sa heik­kout­ta­ni.

Näis­tä ko­ke­muk­sis­ta joh­tu­en tar­vit­sen tätä yh­teis­tä su­vi­seu­ra­työ­tä pal­jon enem­män kuin nämä jär­jes­te­lyt kos­kaan tar­vit­se­vat mi­nua. Sik­si tar­vit­sen myös Su­vi­seu­ro­ja. Kai­paan Jee­suk­sen ar­mah­ta­vaa kat­set­ta ja Su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­seek­si va­lit­tua, koh­ti tu­le­vaa ja py­säyt­tä­vää ky­sy­mys­tä.

Jee­sus ky­syi Pie­ta­ril­ta: “Olen­ko minä si­nul­le ra­kas?” Sama ky­sy­mys hä­nel­lä on tä­män ke­sän Su­vi­seu­rois­sa ja Su­vi­seu­ro­jen al­la meil­le jo­kai­sel­le. Tä­män ky­sy­myk­sen ää­rel­le kan­nat­taa py­säh­tyä ja Pie­ta­rin ta­voin epä­on­nis­tu­nee­na­kin vas­ta­ta myön­tä­väs­ti. Tänä ke­sä­nä kan­nat­taa tul­la Pu­das­jär­vel­le ja ase­tel­la it­sen­sä maa­il­man tär­keim­män sa­no­man ää­rel­le. Kan­nat­taa us­koa.