Kari Kar­ju­la

Sitä ih­mi­nen ai­na haa­vei­lee mo­nen­lais­ta. Ja suun­nit­te­lee. ”Sit­kut­te­luk­si” sitä myös kut­su­taan. ”Sit ku oon eläk­keel­lä, niin…” tai ”Sit ku on tar­peek­si ra­haa, niin…”

Sit­kut­te­lua tu­lee it­se­kin har­ras­tet­tua. Yk­si haa­veis­ta on ke­sä­mök­ki jär­ven ran­nal­la. Sit­ten kun lap­set ovat sen ver­ran iso­ja, et­tei tar­vi koko ajan ol­la nii­tä vah­ti­mas­sa ran­nas­sa. Ja sit­ten kun se on ta­lou­del­li­ses­ti mah­dol­lis­ta.

Yk­si haa­ve kui­ten­kin to­teu­tui ke­säl­lä 2017, kun saim­me per­heel­lem­me han­kit­tua asun­to­vau­nun. Ei mi­tään kat­sei­ta kään­tä­vää ta­lo­vau­nua, vaan ihan pie­nen pe­rus­vau­nun. ”550 So­lik­ka” on nyt kul­ke­nut ve­to­kou­kus­sa mo­nen ke­sän mo­net reis­sut. Ja mikä pa­ras­ta, muu­ta­mal­la ys­tä­vä­per­heel­lä on myös jär­jes­ty­nyt mah­dol­li­suus hank­kia oma vau­nu. Mikä sen mu­ka­vam­paa kuin yh­des­sä tuk­kia tei­tä ja le­väh­dys­paik­ko­ja!

Mik­si ih­mi­nen ei osaa elää het­kes­sä, vaan usein pyr­kii jo­hon­kin muu­al­le? Mik­si sitä ei osaa py­säh­tyä, kat­sel­la ym­pä­ril­leen ja ol­la tyy­ty­väi­nen juu­ri sii­hen ja sii­nä, mis­sä sil­lä het­kel­lä on? Si­tä­hän ai­na sa­no­taan, et­tä on­nel­li­suus on täs­sä ja nyt.

Kir­joit­te­len tätä teks­tiä myö­hään il­lal­la las­ten ja vai­mon jo nuk­ku­es­sa. Mi­nul­le tyy­pil­li­seen ta­paan kaik­ki asi­at jää­vät ai­na vii­me tip­paan. Kyl­lä ne hoi­tu­vat, mut­ta har­voin etu­a­jas­sa. Nyt on het­ken ihan hyvä. Äs­ken sain rau­has­sa pe­lail­la eri puo­lel­la Suo­mea asu­vien ve­li­poi­kien kans­sa ne­tin kaut­ta lau­ta­pe­le­jä. Sa­mal­la on­nis­tui myös ryh­mä­kes­kus­te­lu ja kuu­lu­mis­ten vaih­to! On tämä ny­ky­ai­ka tuo­nut pal­jon hy­viä asi­oi­ta mu­ka­naan, vaik­ka kuu­lem­ma en­nen oli kaik­ki pa­rem­min. Moni asia var­mas­ti oli­kin, mut­ta ny­ky­ai­kaan on tyy­ty­mi­nen.

Muu­ten, on asun­to­vau­nus­sa yk­si ver­rat­to­man hyvä puo­li suh­tees­sa ke­sä­mök­kiin: asun­to­vau­nu vie ai­na suu­riin seu­roi­hin ja ke­sä­mök­ki seu­rois­ta pois.