Kari Kar­ju­la

Tämä blo­gi­kir­joi­tus ei pe­rus­tu mi­hin­kään tie­teel­li­siin fak­toi­hin tai kir­joi­tuk­siin, vaan on ihan oman ko­ke­muk­sen tuo­maan tun­tee­seen pe­rus­tu­vaa.

Ny­ky­ään on pal­jon pin­nal­la kai­ken­lai­set las­ten yli­vilk­kau­det, kes­kit­ty­mis­häi­ri­öt ja muut ”on­gel­mat”. Mis­tä se sit­ten joh­tuu, et­tä nii­tä on ny­ky­ään niin pal­jon? Syi­tä on var­maan mo­nia. Oma aja­tuk­se­ni on, et­tä po­ten­ti­aa­li­sia kir­ja­nyh­dis­tel­mien kan­ta­jia on ai­na ol­lut, mut­ta ny­ky­a­jan vilk­ku­vat ruu­dut ja so­ke­roi­tu ja pro­ses­soi­tu ruo­ka ovat omi­aan lau­kai­se­maan pään­si­säi­siä yli­vilk­kauk­sia.

Pe­rus ko­ti­ar­ki­han usein su­juu las­ten kans­sa vä­hin­tään­kin jo­ten­ku­ten, kos­ka kaik­keen tot­tuu – lap­set ja ai­kui­set. Kou­lu­maa­il­mas­sa jou­du­taan me­ne­mään yh­teis­ten pe­li­sään­tö­jen mu­kaan, ja se var­mas­ti ai­heut­taa opet­ta­jien työ­hön mo­nen­lais­ta li­sä­haas­tet­ta. On­nek­si ny­ky­o­pet­ta­jat­kin tun­tu­vat pää­sään­töi­ses­ti ym­mär­tä­vän, et­tä kaik­kia lap­sia on mah­do­ton­ta pu­ris­taa sa­maan muot­tiin. Jo päi­vä­ko­deis­sa osa­taan hie­nos­ti ot­taa huo­mi­oon las­ten eri­lai­suu­det ja ta­vat toi­mia eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa.

Omas­sa ar­jes­sa las­ten ai­vois­sa ta­pah­tu­va yli­mää­räi­nen su­ri­na tuot­taa ham­pai­den­ki­ris­te­lyä eni­ten seu­ra­pen­kis­sä, py­hä­kou­lus­sa ja muis­sa ti­lan­teis­sa, jois­sa oli­si ihan suo­ta­vaa ol­la his­suk­seen ja enem­piä hyp­pi­mät­tä. Mi­ten se me­nee­kin niin, et­tä juu­ri pen­kis­sä ol­les­sa lap­sel­la al­kaa kai­kis­ta eni­ten teh­dä mie­li herk­kua, on tyl­sää ja te­kee mie­li pe­la­ta? Juu­ri tämä kol­men sa­nan ho­ke­ma ”herk­kua, tyl­sää, pe­la­ta” tois­tuu joka päi­vä mo­nia ker­to­ja lap­sen suus­ta. Ei­kä ne­li­vuo­ti­as­ta sii­tä voi it­se­ään syyt­tää. Hän on täy­sin ai­vo­jen­sa su­ri­nan van­ki.

Mut­ta kyl­lä sitä mo­nes­ti toi­sen seu­ra­pu­heen lop­pu­puo­lel­la, kah­vi­tus­ta kuu­mei­ses­ti odo­tel­les­sa lait­taa pun­ta­riin, et­tä oli­ko tämä to­si­aan tä­män ar­vois­ta. Vi­hol­li­nen kuis­kut­te­lee ol­ka­pääl­lä, et­tä ”jääp­pä en­si ker­ral­la ko­tiin, niin ei tar­vit­se pai­nia”. On­nek­si meil­lä Po­rin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä kah­vi­tus on vas­ta kah­den pe­räk­käi­sen pu­heen jäl­keen, kos­ka jää­te­lös­tä saa­ta­va so­ke­ri se vas­ta lait­taa­kin pä­ri­se­mään. Ai­na sitä tu­lee kui­ten­kin uu­des­taan läh­det­tyä seu­roi­hin – ja ai­na se on sen ar­vois­ta.

Nämä ovat sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta it­se kil­tin ja kir­jai­nyh­dis­tel­mät­tö­män si­sa­rus­par­ven kes­kel­lä kas­va­nee­na ei osan­nut edes aja­tel­la. Ai­na ajat­te­li, et­tä se on vain kas­va­tuk­sen tu­los­ta, kun toi­sen lap­set is­tuu kil­tis­ti ja toi­sil­la taas lap­set hie­roo hou­sun­ta­ka­muk­set puh­ki penk­kiin jo pa­rin pu­heen ai­ka­na, kun pai­kal­laan py­sy­mi­nen on mah­do­ton­ta. Si­pe­ria opet­taa. On­nek­si meil­lä ko­ti­sii­o­nis­sa kaik­ki tun­te­vat toi­sen­sa ja ym­mär­rys­tä löy­tyy joka suun­taan. Jos­pa sil­lä sit­ke­äl­lä pai­ni­mi­sel­la sai­si edes pie­nen sie­me­nen kyl­vet­tyä lap­sen sy­dä­meen ja Ju­ma­la an­tai­si kas­vun niin, et­tä ai­ka­naan lap­si myös isok­si var­tut­tu­aan tu­li­si sin­ne sa­maan seu­ra­penk­kiin jat­ka­maan su­ku­pol­vien pe­rin­töä ja kuu­le­maan muut­tu­ma­ton­ta Ju­ma­lan sa­naa.