Kari Kar­ju­la

Vai­mo­ni on usein ju­tel­lut, kuin­ka hän odot­taa sitä ai­kaa, kun hiuk­se­ni al­ka­vat har­maan­tua, el­lei jopa ho­pe­oi­tua tyy­lik­kääs­ti. Sii­hen saat­taa ol­la vie­lä ai­kaa, olem­me­han vie­lä nuo­ria, al­le ne­li­kymp­pi­siä.

Tut­kis­ke­lin hius­ten har­maan­tu­mis­ta ne­tis­tä ja vas­taan tuli Il­ta­sa­no­mien uu­ti­nen vuo­del­ta 2015, jos­sa ker­rot­tiin New Yor­kin yli­o­pis­tos­sa teh­dys­tä tut­ki­muk­ses­ta, jos­sa oli löy­det­ty yh­teys pit­kä­ai­kai­sen stres­sin ja hius­ten har­maan­tu­mi­sen vä­lil­lä. Sen mu­kaan pit­kä­ai­kai­sen stres­sin ai­heut­ta­ma tu­leh­dus­ti­la saa ke­hon erit­tä­mään hor­mo­ne­ja, jot­ka voi­vat va­hin­goit­taa vä­ri­pig­ment­tiä tuot­ta­via so­lu­ja, jol­loin har­maan­tu­mi­nen ai­kais­tuu. Li­säk­si stres­si voi ly­hen­tää hius­ten kier­toa, eli hiuk­set ir­to­a­vat ai­kai­sem­min, mikä voi osal­taan kiih­dyt­tää har­maan­tu­misp­ro­ses­sia. Hius ei har­maan­nu pääs­sä kas­va­es­saan, vaan har­maat hiuk­set kas­va­vat uu­si­na hius­tu­peis­ta.

Mi­kä­li näin to­si­aan on, ei vai­mon tar­vit­se vält­tä­mät­tä odo­tel­la hius­te­ni har­maan­tu­mis­ta ko­vin­kaan pit­käl­le van­huu­teen, sil­lä sen ver­ran te­ho­kas olen stres­saa­maan. Yrit­tä­jäl­lä stres­sat­ta­vaa riit­tää. On huo­li omas­ta ja per­heen toi­meen­tu­los­ta, työn­te­ki­jöi­den hy­vin­voin­nis­ta ja hei­dän toi­meen­tu­los­taan. Asi­ak­kai­den tyy­ty­väi­syy­den ta­voit­te­lu tuot­taa stres­siä, sa­moin yh­tey­den­pi­to eri ta­va­ran­toi­mit­ta­jien kans­sa.

Per­hee­ni­sä­nä huol­ta tuot­taa pai­neet las­ten kas­vat­ta­mi­ses­ta. Osaan­ko kas­vat­taa heis­tä kun­non kan­sa­lai­sia ja oh­ja­ta hei­tä kul­ke­maan tai­vaan tie­tä. Jak­san­ko luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon, kun tun­tuu, et­tä voi­mat ja luot­ta­mus ei­vät rii­tä kas­va­van per­heen kans­sa? Kan­sa­lai­se­na mur­het­ta tuot­ta­vat ym­pä­röi­vän maa­il­man ti­lan­teet. So­dat, tau­dit, hin­to­jen nou­sut ja muut me­di­as­sa jat­ku­vas­ti esil­lä ole­vat ai­heet.

Sa­mo­jen ai­hei­den pa­ris­sa on ol­lut jo vir­si­ru­noi­li­ja Ju­lius Krohn vuon­na 1880 kir­joit­ta­es­saan vir­ren 582. Siel­lä hän pu­hut­te­le­vas­ti nos­taa esil­le, et­tä vaik­ka kuin­ka it­se ah­ke­roi­sim­me ja puur­tai­sim­me, ei sil­lä vii­me kä­des­sä ole mer­ki­tys­tä, el­lei Ju­ma­la työ­tä siu­naa. Las­ten mää­räs­tä ja toi­meen­tu­los­ta mu­reh­ti­mi­ses­sa Krohn muis­tut­taa: ”Kun lin­nut, ruo­ho, ku­kat maan saa ruo­an vaat­teet Luo­jal­taan, hän myös­kin mei­tä aut­taa." Sii­hen saam­me luot­taa ja tyy­tyä.