Ilk­ka Ma­ju­ri

Kirk­ko­kan­sa lau­laa il­man sä­es­tys­tä ”Käy yrt­ti­tar­has­ta pol­ku, vie Gol­ga­tal­le se.” Hil­jai­sen vii­kon ai­ka­na seu­ra­taan Jee­suk­sen alen­nus­tie­tä, ja pit­kä­per­jan­tai­na aja­tuk­set py­säh­ty­vät Gol­ga­tal­le.

Alt­ta­ri ver­ho­taan mus­taan. Kaik­ki kynt­ti­lät sam­mu­te­taan yk­si toi­sen­sa jäl­keen, ja alt­ta­ril­le jää lois­ta­maan vain yk­si kynt­ti­lä. Se ku­vaa Kris­tus­ta, joka kes­ti pi­meim­mäs­sä syn­nin pi­mey­des­sä. Rak­kau­den liek­ki ei sam­mu­nut maa­il­man suu­rim­mas­sa tus­kas­sa.

Jee­suk­sen tuo­mit­se­mi­ses­sa nä­kyy ih­mi­sen pa­huus raa­im­mil­laan. Oma kun­nia, it­sek­kyys ja val­lan­hi­mo voi­vat joh­taa jopa oi­keus­mur­haan. On muis­tet­ta­va, et­tä myös me olem­me syyl­li­siä tä­hän jär­kyt­tä­vään, vi­at­to­man kuo­le­maan. Jee­suk­sen pääl­le lai­tet­tiin koko ih­mis­kun­nan syn­ti­taak­ka, hä­peä ja tus­ka.

Ga­la­ta­lais­kir­jees­sä sa­no­taan, et­tä ”ki­rot­tu on jo­kai­nen, joka on ri­pus­tet­tu paa­luun” (Gal. 3:13). Kris­tus koki kaik­kein ki­vu­li­aim­man ja hä­pe­äl­li­sim­män kuo­le­man.

Psal­mis­sa 22 ku­va­taan Jee­suk­sen ko­ke­muk­sia. Hän oli ”maan mato ja ih­mis­ten pilk­ka”. Syn­ti­vel­kam­me hin­ta oli jär­kyt­tä­vän kova. Maa­il­ma ei pi­tä­nyt sil­loin pe­las­ta­jaan­sa mi­nään.

”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si mi­nut hyl­kä­sit?” Jee­sus tois­te­lee ris­til­lä psal­min 22 sa­no­ja syn­ti­taa­kan pu­ris­tuk­ses­sa. Mik­si-ky­sy­mys on usein kär­si­vän huu­lil­la tä­nään­kin. Yk­si vas­taus kär­si­myk­sen on­gel­maan ra­ot­tuu juu­ri sii­nä, et­tä Ju­ma­la lä­het­ti poi­kan­sa kär­si­mään.

Voim­me tyy­tyä sii­hen, et­tä Ju­ma­las­sa on vii­mei­nen tur­vam­me. Jo­bin lail­la voim­me yh­tyä aja­tuk­seen ”minä tie­dän, et­tä Lu­nas­ta­ja­ni elää” (Job 19:25).

Sa­la­tus­sa pe­las­tus­suun­ni­tel­mas­saan Ju­ma­la it­se an­toi Poi­kan­sa uh­rik­si. Syn­tien so­vi­tus ei voi­nut ta­pah­tua il­man ve­ren­vuo­da­tus­ta. Ju­ma­lan tah­to to­teu­tui niin kuin oli jo Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­tä as­ti lu­vat­tu. Se te­kee­kin täs­tä mur­heen päi­väs­tä rie­mul­li­sen päi­vän.

Kär­si­mi­sel­lään, kuo­le­mal­laan ja ylös­nou­se­muk­sel­laan Kris­tus voit­ti syn­nin ja kuo­le­man val­lan. Rak­kaus mei­hin syn­ti­siin piti Jee­suk­sen ris­til­lä. Hän tuli hy­lä­tyk­si ja ki­ro­tuk­si, jot­ta mei­dän ei tar­vit­si­si ko­kea sa­maa. Tämä voit­to ta­kaa meil­le täy­del­li­sen tur­van. Evan­ke­liu­min us­ko­ja saa ilon ja le­von pe­ril­lä kirk­kau­des­sa.