– Se on ihan ir­ti, sa­non ve­neen ta­ka­tuh­don al­ta su­kel­luk­sis­ta toi­se­na pur­jeh­dus­päi­vä­nä.

Pel­lin­ki­läi­nen on ko­ti­sa­ta­mas­sa, ja tuu­li hei­lut­taa sitä ai­ka ta­val­la.

– Toi­nen pa­ko­put­ken put­kis­ta me­nee pönt­töön ja toi­nen suo­raan ve­neen lai­taan. Tämä kat­ken­nut me­nee suo­raan lai­taan ja on nyt ir­ti sii­tä, jat­kan.

Köm­min tuh­don al­ta pois, sil­lä siel­lä on tu­ka­lan ah­das­ta, ei­kä mis­tään oi­kein saa tu­kea.

– Kyl­lä mun jär­kee­ni ei mah­du, mi­ten kum­ma­sa tää on ra­ken­net­tu. Tätä et kor­jaa et mil­lään, kun ei ton­ne pää­se. Se on vis­siin niin aja­tel­tu, et­tei tätä tul­la ikä­nään kor­jaa­maan, sa­noo Moot­to­ri­a­si­an­tun­ti­ja sei­so­es­saan tuh­don edes­sä kä­det mus­ti­na ras­vas­ta.

Ve­neen tur­vo­tus ja ve­sil­le­las­ku oli­vat su­ju­neet hy­vin, mut­ta sit­ten yh­täk­kiä il­maan­tui kremp­po­ja, joi­hin en maal­la osan­nut va­rau­tua. Tämä pa­ko­put­ken ir­to­a­mi­nen lii­tok­sis­taan oli yk­si niis­tä. Kun vene kävi, pa­ko­put­ki pus­ki kä­ryt ja pa­ko­kaa­su­ve­den pils­siin. Pa­ko­put­ken kiin­nit­tä­mi­nen ta­kai­sin pai­koil­leen on­nis­tui­si vas­ta maal­la, jo­ten nyt se oli vain tu­kit­ta­va. Sitä var­ten läm­mi­tän ku­tis­tus­suk­kaa ve­neen hä­tä­va­rak­si tar­koi­te­tun kii­lan ym­pä­ril­le ja työn­nän sen pa­ko­put­ken pää­hän. Moot­to­ri­a­si­an­tun­ti­ja na­put­te­lee kii­lan tii­viis­ti put­keen ja pi­te­lee put­kea ko­hol­la, kun kiin­ni­tän tul­pan ku­tis­te­su­kan avul­la pa­ko­put­ken pää­hän. Olem­me in­nos­tu­nei­ta, sil­lä tämä rat­kai­su näyt­tää toi­mi­van.

– Nyt se on hyvä. Ajo­ää­ni on nyt sit­te vähä eri­lai­nen ku en­nen. Mut­ta kyl­lä täl­lä tän ke­sän pur­jeh­tii, Moot­to­ri­a­si­an­tun­ti­ja sa­noo.

Nor­ja­lai­nen sää­tie­do­tus lu­paa hy­vää ve­ne­ke­liä vii­kon­lo­puk­si. Läh­den Ys­tä­vän kans­sa Iso­saa­reen, joka on tänä ke­sä­nä en­sim­mäis­tä ker­taa avoin­na kai­kil­le. En­nen Kruu­nu­vuo­ren sel­kää ole­va He­vos­sal­men sil­ta kään­tyy, ja iso pur­je­ve­ne ajaa ohi. Ku­nin­kaan­saa­ren ja San­ta­ha­mi­nan sal­mes­sa pu­jo­tel­laan ah­taas­ta väy­läs­tä reit­ti­lii­ken­teen lai­vo­jen vä­lis­sä. Au­rin­ko pais­taa ja Pel­lin­ki­läi­nen kei­nuu lai­vo­jen jät­tä­mil­lä aal­loil­la.

Iso­saa­ren up­see­ri­ker­hos­ta os­tam­me lai­tu­ri­pai­kan ve­neel­le. Läh­dem­me tu­tus­tu­maan saa­reen op­paan seu­ras­sa. Kat­som­me ka­se­ma­tit, var­ti­o­tor­nit, ka­sar­mi­ra­ken­nuk­sen, hen­ki­lö­kun­nan ri­vi­ta­lot vil­liin­ty­nei­ne puu­tar­hoi­neen ja kii­ka­roim­me Sö­ders­kä­rin ma­ja­kan.

Kier­rok­sen jäl­keen loi­kim­me saa­ren ete­läi­set si­lo­kal­li­ot ja et­sim­me kau­neim­mat ki­vet ran­nal­ta. Saa­ren län­si­o­sas­sa py­säh­dym­me syö­mään met­sä­man­si­koi­ta me­si­an­ger­voi­den ja mai­to­hors­mien kes­kel­le. Il­lan is­tum­me va­rus­kun­nan van­has­sa sau­nas­sa ja uim­me vih­re­äs­sä me­res­sä.

Yök­si tu­lee tuu­li, tuu­li suo­raan poh­joi­ses­ta. Tuu­li ei ole kova, mut­ta sen ja iso­jen mat­kus­ta­ja­lai­vo­jen tuot­ta­mat aal­lot vat­kaa­vat lai­tu­ris­sa ole­via ve­nei­tä kuin yh­te­näis­tä laut­taa. Köy­det ni­ri­se­vät ja le­puut­ta­jat von­ku­vat koko yön. Ka­juu­tas­sa nuk­ku­mi­nen on mah­do­ton­ta, sil­lä ma­kuu­pus­sis­sa nuk­ku­va pyö­rii puo­lel­ta toi­sel­le kuin mi­kä­kin mak­ka­ra. Aa­mun tul­len huo­nos­ti nuk­ku­neet ih­mi­set kes­kus­te­le­vat hil­jai­si­na lai­tu­ril­la.

Aa­mul­la tuu­li tyyn­tyy ko­ko­naan. Tuul­ta yk­si met­ri se­kun­nis­sa lou­naas­ta. Ajam­me lai­va­väy­län reu­naa itään, koh­ti Pih­la­ja­luo­toa. Ran­tau­dum­me Pih­la­ja­luo­don koil­lis­ran­nal­le. Kii­ka­rin avul­la löy­dän kal­li­ol­ta kiin­ni­tys­ren­kaan ja oh­jaan ve­neen suo­raan sitä koh­ti. Ys­tä­vä heit­tää ank­ku­rin ve­teen ja va­paut­taa lii­naa. Ank­ku­ri tart­tuu sa­vi­poh­jaan vas­ta nel­jän­nel­lä ker­ral­la. Kun ank­ku­ri on kiin­ni poh­jas­sa, pai­nan vä­hän kaa­sua ja juok­sen ank­ku­rin lii­naan kiin­ni, ja Ys­tä­vä me­nee eteen hy­pä­täk­seen kal­li­ol­le. Jar­ru­tan ank­ku­ri­lii­nal­la ve­neen vauh­tia.

– Täs­sä hom­mas­sa oli­si hyvä, et­tä mei­tä oli­si kol­me, Ys­tä­vä sa­noo.

Hel­sin­gin lä­hi­saa­ret ovat täyn­nä his­to­ri­aa ja nii­den kal­li­ot pal­jai­ta ja si­lei­tä. Pui­ta saa­ris­sa on vä­hän ja ku­kat pie­niä. Kal­li­oi­hin on kai­ver­ret­tu mo­nia sig­nee­rauk­sia eri­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta, ja jot­kut ovat ha­kan­neet nii­hin jopa ku­via.

Il­lal­la seu­ra­pen­kis­sä kaik­ki tun­tuu huo­ju­val­ta. Pos­kia kuu­mot­taa. Saan kui­ten­kin kuun­nel­tua pu­heen ja lau­let­tua lau­lut. Il­lak­si on vie­lä men­tä­vä me­ren ää­rel­le ys­tä­vien kans­sa, tuu­leen ja me­ren tuok­suun ei kyl­läs­ty iki­nä.