Län­nen puo­lel­la tai­vas oli räi­ke­än pu­nai­nen ja pu­ro­nuo­man ta­ka­na ole­val­le pel­lol­le hii­pi ih­meel­li­nen sumu. Etei­nen oli täyn­nä lauk­ku­ja ja ma­kuu­pus­se­ja, soh­vat oli­vat täyn­nä is­tu­jia, ovel­la sei­soi ha­ki­joi­ta, ja siel­lä tääl­lä sei­sos­ke­li muu­ta­mia ih­mi­siä pie­nis­sä po­ru­kois­sa. Rip­pi­kou­lu­lei­rin tal­vi­jak­so päät­tyi juu­ri, ja koko väki pak­kaan­tui odot­te­le­maan ko­tiin­läh­töä etei­seen.

Olim­me ol­leet vii­kon­lo­pun yh­des­sä. Mei­tä oli 77 rip­pi­kou­lu­lais­ta, 11 isos­ta, kak­si oh­jaa­jaa ja nel­jä opet­ta­jaa. Vii­kon­lop­pu oli ol­lut in­ten­sii­vi­nen ja rau­hal­li­nen, vaik­ka talo oli ää­ri­ään myö­ten täyn­nä vä­keä. Lei­ri läh­ti mu­ka­vas­ti käyn­tiin, sil­lä per­jan­tain tu­tus­tu­mi­sil­las­sa kes­ki­tyt­tiin poh­ti­maan yh­des­sä, mil­lai­nen on hyvä rip­pi­kou­lu­lei­ri. Jo­kai­nen ryh­mä sai teh­tä­väk­seen piir­tää suu­ren puun. Sen juu­riin kir­joi­tet­tiin ryh­mä­läis­ten aja­tuk­sia, mik­si he oli­vat tul­leet ri­pa­ril­le ja mi­hin rip­pi­kou­lu hei­dän mie­les­tään pe­rus­tuu. Run­koon kir­joi­tet­tiin asi­oi­ta, jot­ka vai­kut­ta­vat sii­hen, et­tä lei­ris­tä tu­lee hyvä, ja ok­siin, mitä it­se ai­koo asi­an eteen teh­dä. Ok­siin piir­ret­tiin leh­tiä, ja nii­hin kir­joi­tet­tiin omat toi­veet rip­pi­kou­lus­ta. Toi­veet oli­vat mie­lui­sia: Ha­lu­an uu­sia ka­ve­rei­ta ja vie­lä enem­män uu­sia ka­ve­rei­ta. Ha­lu­an kes­kus­tel­la us­kon­toon liit­ty­vis­tä ju­tuis­ta. Ha­lu­an, et­tei ke­tään kiu­sa­ta, ei­kä ke­tään jä­te­tä. Ha­lu­an, et­tei ke­nen­kään tar­vit­se ol­la yk­sin.

Vas­ta­val­mis­tu­nee­na kant­to­ri­na pi­din rip­pi­kou­lus­sa mu­siik­ki­tun­te­ja, jot­ka oli­vat oi­ke­as­taan 45 mi­nuut­tia pit­kiä kal­vo­sul­kei­sia. Tun­tien kä­si­kir­joi­tus seu­ra­si opis­ke­lu­je­ni kirk­ko­mu­sii­kin his­to­ri­an lu­en­to­ja, ja olen var­ma, et­tei kro­no­lo­gi­as­sa ta­pah­tu­nut pie­nin­tä­kään oi­kai­sua. Eri vuo­si­sa­to­jen kä­si­kir­joi­tus­kal­vo­ko­pi­ot vain viu­hui­vat piir­to­heit­ti­mel­le, kun kuun­te­lu­tin gre­go­ri­aa­nis­ta kirk­ko­lau­lua ja joh­dat­te­lin edes­sä­ni nuok­ku­vaa hup­pa­ri­kan­saa neu­mien sa­la­pe­räi­seen maa­il­maan. Ky­nät ra­pi­si­vat ja huo­kauk­set ti­hen­tyi­vät, mitä pi­dem­mäl­le pääs­tiin suo­ma­lai­sen vir­si­kir­jan vuo­si­sa­toi­hin ja lau­la­maan vir­sien kään­nös­va­ri­aa­ti­oi­ta eri ai­ka­kau­sil­ta. Muis­tan vie­lä­kin mel­ko hy­vin, mil­tä aa­mu­su­mui­nen kat­se näyt­tää, kun ker­ron kuun­te­li­jal­le lu­kui­sin esi­mer­kein, mi­ten gre­go­ri­aa­ni­ses­ta kirk­ko­lau­lus­ta pol­veu­tui vuo­si­sa­to­jen saa­tos­sa kan­san­kie­li­nen ja uruil­la sä­es­tet­tä­vä vir­si.

Ai­ka ja ikä on tuo­nut mu­ka­vas­ti suh­teel­li­suu­den­ta­jua omien op­pi­tun­tien pi­tä­mi­seen rip­pi­kou­lus­sa. Nyt ajat­te­len, et­tä tie­don si­jaan tär­kein­tä mu­siik­ki­tun­neil­la on koh­taa­mi­nen. Joi­den­kin rip­pi­kou­lu­lais­ten kans­sa kil­pai­lu ruu­tu­a­jas­ta kän­ny­kän ja muun ole­mi­sen or­ga­ni­soin­nin kans­sa on ko­vaa. Isos­sa po­ru­kas­sa on iso mää­rä eri­lai­sia op­pi­joi­ta ja mo­ni­puo­li­sia muu­si­koi­ta, ja opet­ta­ja­na tun­tui­si mu­ka­val­ta, et­tä jo­kai­nen sai­si op­pi­tun­neil­ta jo­ta­kin haas­tet­ta. Ajat­te­len, et­tä tun­ti­suun­ni­tel­ma­ni ja ope­tus­me­ne­tel­mä­ni ovat osu­neet koh­dil­leen, jos olen pys­ty­nyt haas­ta­maan rip­pi­kou­lu­lai­set ja saa­nut ai­kaan kes­kus­te­lua. Ja jos olen saa­nut lei­rin lau­la­maan.

Ja täl­lä lei­ril­lä lau­let­tiin. Rip­pi­kou­lu­lais­ten mie­les­tä yh­des­sä lau­la­mi­nen ”on ihan ok, kos­ka sil­loin ei kuu­lu, jos ite mo­kaa”. Mo­kien peit­to­a­mis­ta tär­ke­äm­pää mi­nus­ta oli kui­ten­kin se, et­tä yh­des­sä lau­let­ta­es­sa tul­tiin kes­kit­ty­neek­si tois­ten kans­sa yh­tä ai­kaa sa­maan asi­aan, ole­maan läs­nä sa­mas­sa ko­ke­muk­ses­sa ja tun­nus­ta­maan lau­lul­lam­me sa­maa asi­aa. Mi­nus­ta mi­kään muu me­ne­tel­mä maa­il­mas­sa ei saa vas­taa­van­lai­sia ko­ke­muk­sia ai­kai­sek­si.

Tal­vi­jak­son vii­mei­sel­lä op­pi­tun­nil­la ai­hee­na oli us­kon tun­nus­ta­mi­nen. Opet­ta­ja an­toi teh­tä­väk­si kes­kus­tel­la pien­ryh­mäs­sä ai­hees­ta muu­ta­man raa­ma­tun­koh­dan va­los­sa. Het­ken pääs­tä muu­ta­mas­ta pien­ryh­mäs­tä tuli isom­pi ryh­mä ja lo­pul­ta kes­kus­tel­tiin asi­as­ta koko po­ru­kan kes­ken. Opet­ta­ja ha­lu­si kom­ment­te­ja ti­lan­tei­siin, jois­sa ka­ve­ri pyy­tää esi­mer­kik­si juo­maan kal­jaa jon­ne­kin tai kou­lus­sa on al­ka­mas­sa tans­si­tun­ti. Isos­sa, noin 80 rip­pi­kou­lu­lai­sen, ryh­mäs­sä ti­lan­ne tun­tui ai­ka tu­tul­ta. Vas­tauk­sia al­koi kuu­lua ym­pä­ri sa­lia: ”Mä sa­noi­sin, et­ten läh­de, kos­ka les­taa­di­o­lai­nen.” ”Mä sa­noi­sin, et­tä va­kau­muk­sen ta­kia en lähe.” ”Mun ka­ve­rit tie­tää, et­tä mä oon us­ko­vai­nen, niin ei tart­te sa­noo mi­tään”, vas­ta­si yk­si rip­pi­kou­lu­lai­nen ta­ka­pen­kis­tä. Opet­ta­ja haas­toi ryh­mää ajat­te­le­maan tar­kem­min ja jat­koi ky­sy­mis­tä: ”On­ko­han tuo ihan oi­kea vas­taus? On­ko se, et­tä olet les­taa­di­o­lai­nen, si­nul­le pe­rim­mäl­tään syy teh­dä va­lin­to­ja toi­sel­la ta­val­la kuin val­ta­o­sal­le ih­mi­siä? Vai mikä se syy on?”

Niin, on­ko se? Mitä sinä vas­tai­sit?