Yr­nin ja Fo­re­can mu­kaan il­las­ta tu­li­si vauh­di­kas. Mo­lem­pien net­ti­si­vut oli­vat läp­pä­rin ruu­dul­la au­ki, ja Poi­ka ky­syi:

– Mikä tä­nään?

– Il­lal­la tuu­lee ja sa­taa ko­vas­ti. Tu­lee uk­kos­ta ja sa­la­moi­ta, vas­ta­sin.

Tä­nään ei ole ve­ne­päi­vä, tä­nään on pa­rem­pi hoi­taa asi­oi­ta.

Ys­tä­vä tuli pu­nai­sel­la au­tol­la, ja Po­jan pyö­rä lai­tet­tiin ta­ka­kont­tiin. Kaar­sim­me kaup­paan, pyö­rään löy­tyi uu­si kä­si­jar­ru.

– Mi­ten tämä vaih­de­taan ja lai­te­taan pai­koil­leen? ky­syin.

– Sii­nä on oh­jeet sii­nä laa­ti­kos­sa. Mut­ta pa­rem­mat on Yo­u­tu­bes­sa, myy­jä huik­ka­si myyn­ti­tis­kin ta­kaa.

Kaik­ki kau­pas­sa oli­jat pyyh­ki­vät hi­keä ot­sil­taan, il­ma oli to­del­la hi­os­ta­va.

Het­ken pääs­tä is­tuim­me Ys­tä­vän ja Sis­kon kans­sa te­ras­sil­la. Pi­han pih­la­jan­mar­jat oli­vat vaa­le­an orans­se­ja myrs­kyn sa­vun­si­nis­tä tai­vas­ta vas­ten. Jo­ku­nen au­rin­gon­sä­de pää­si vie­lä pil­vi­mas­san läpi. Ko­e­tin saa­da vaih­tu­vaa va­lais­tus­ta van­git­tua ka­me­raan, Lan­ko­mies ja Poi­ka asen­si­vat pyö­rään uut­ta kä­si­jar­rua. Pyö­rä tuli kun­toon, ja Poi­ka läh­ti aja­maan juna-ase­mal­le ja siel­tä ta­paa­maan ka­ve­rei­taan.

Il­ma oli pai­nos­ta­va. Läh­dim­me Sis­kon, Lan­ko­mie­hen ja Ys­tä­vän kans­sa kä­ve­le­mään tien pää­hän. Mat­kal­le osui mon­ta len­tä­vää hyt­tys­pi­la­ria, ja nii­den koh­dal­la puhe vai­ke­ni het­kek­si. Lop­pu­ke­sän met­sä oli vai­ti, vain pa­ris­sa koh­das­sa si­ri­si hei­nä­sirk­ka, mut­ta läh­te­vät len­to­ko­neet ja ju­na­ra­ta pi­ti­vät ään­tä. Ai­ka tun­tui odot­ta­val­ta.

Kä­ve­ly­lenk­ki päät­tyi ke­hä­ra­dan sil­lan al­le joen var­teen. Ete­läi­nen tai­vas oli myrs­kyn si­ni­nen, ja tai­vas sa­la­moi koko nä­ky­män le­vey­del­tä, pel­lon hei­nä oli sy­vän vih­re­ää. Oli pi­me­ää. Lai­toin ka­me­raan suu­ren ISO-ar­von ja au­kon mel­ko suu­rek­si. Nap­pa­sin ku­via kä­si­va­ral­la. Yh­teen ruu­tuun sain van­git­tua sa­la­man. Kai­ken jär­jen mu­kaan nyt pi­täi­si ol­la si­sä­ti­lois­sa, mut­ta tä­män näy­tel­män ko­ke­mi­nen ul­ko­na tun­tui kieh­to­val­ta.

Uk­kos­rin­ta­ma tuli vauh­dik­kaas­ti koh­ti. Sis­ko ja Lan­ko­mies läh­ti­vät juok­se­maan ko­tiin, jäin Ys­tä­vän kans­sa kat­so­maan näy­tös­tä sil­lan al­le. Sade ryöp­py­si jo tosi lä­hel­lä, ja sain otet­tua ku­van, jos­sa puut tai­pu­vat len­kol­leen tuu­les­sa. Sit­ten vaa­ka­ta­sos­sa kul­ke­va sade oli koh­dal­lam­me, ja ka­me­ra oli lai­tet­ta­va suo­jaan.

Al­koi hir­veä me­te­li. Vaa­ka­suo­ras­sa tu­le­va vesi hak­ka­si pis­te­li­ääs­ti, ja me kas­tuim­me lä­pi­mä­rik­si het­kes­sä. Jo­el­la ka­las­ta­mas­sa ol­leet her­rat juok­si­vat kyy­rys­sä vie­reem­me sil­lan maa­palk­kien suo­jaan. Yli­vuo­to­put­ket tuut­ta­si­vat tiel­le sa­ta­neen ve­den pu­touk­si­na sil­lan al­le. Sil­ta­pi­la­rien suo­jas­sa ei voi­nut teh­dä muu­ta kuin ih­me­tel­lä. Kaik­ki ym­pä­ril­lä ta­pah­tu­va oli ää­ret­tö­män voi­ma­kas­ta, eh­do­ton­ta ja pi­me­ää.

Lan­ko­mies ajoi au­tol­la sil­lan al­le. Hyp­pä­sim­me kyy­tiin ja lai­toim­me al­lem­me kyl­py­pyyh­keet. Lan­ko­mies ker­toi, et­tä he oli­vat pääs­seet Sis­kon kans­sa lä­hel­le ko­tia en­nen kuin sade al­koi ja kas­te­li hei­dät­kin ai­van li­ti­mä­rik­si joka ikis­tä vaa­tet­ta myö­ten.

Sade vai­ke­ni lä­hes yh­tä no­pe­as­ti kuin se oli tul­lut­kin. Ko­ti­mat­kal­la poik­ke­sin Ys­tä­vän kans­sa kat­so­mas­sa, et­tä ve­neel­lä kaik­ki oli kun­nos­sa. Lai­tu­ri­vah­din mu­kaan tuu­li oli kier­tä­nyt sa­ta­man, ei­kä siel­lä ol­lut mi­tään poik­ke­a­vaa. Ve­den­pin­ta oli rau­hal­li­nen, pur­je­ve­nei­den mas­tot oli­vat ai­van pai­koil­laan.

Pu­he­lin pii­pit­ti. Poi­ka lait­toi ku­via O-ky­län kaa­tu­neis­ta puis­ta Sa­maa nä­kyi mat­kal­la ko­tiin: suu­ria pui­ta kaa­tu­nei­na tiel­le ja pi­hoil­le, pari au­to­a­kin oli jää­nyt nii­den al­le. Joka paik­ka oli täyn­nä ok­sia ja ri­su­ja. Joka pai­kas­sa oli suu­ria lä­tä­köi­tä.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä myrs­kyn jät­tä­mät mer­kit nä­kyi­vät kaik­ki­al­la. Työ­mat­kan pyö­räi­ly­reit­ti oli poik­ki, ja oli löy­det­tä­vä kier­to­tie. Ko­ti­met­säs­sä oli suu­ria auk­ko­ja, ja kat­ken­neet puun­run­got no­ja­si­vat maas­sa toi­siin­sa. Myös il­ta­len­kin pol­ku oli use­as­ta koh­taa poik­ki. Näky oli häm­men­tä­vä.

Vii­kol­la He­sa­ri kir­joit­ti, et­tä kaa­tu­neet puut on hyvä jät­tää met­sis­sä niil­le si­joil­leen la­ho­a­maan. Kir­joi­tuk­sen mu­kaan kaa­tu­nei­ta pui­ta kan­nat­taa kat­soa lä­hi­met­säs­sä­kin ym­mär­tä­vin sil­min, sil­lä öt­ti­äi­set ja sam­ma­let hyö­ty­vät niis­tä. Jäin poh­ti­maan kir­joi­tus­ta. Jos ker­ran öt­ti­äi­set ja sam­ma­let hyö­ty­vät pe­lot­ta­vas­ta myrs­kys­tä, niin ei­kö ih­mi­sen­kin pi­täi­si hyö­tyä pe­lot­ta­vis­ta ja vai­keis­ta asi­ois­ta? Ai­na­kin mi­nun ru­kou­se­lä­mä­ni vir­kis­tyi sil­lan al­la, ja ta­ju­sin vah­van riip­pu­vuu­te­ni Ju­ma­lan var­je­luk­seen ja joh­da­tuk­seen.