Is­tuin tie­to­ko­neel­la ja yri­tin saa­da teh­tyä te­ke­mät­tö­miä teh­tä­vi­ä­ni. Oli per­jan­tai-il­ta­päi­vä, ja sain vies­tin ka­ve­ril­ta­ni. ”Oot­han elos?” Ajat­te­lin, et­tä ky­sees­sä oli kes­kus­te­lu­na­vaus, jos­sa sa­na­va­lin­nat osoit­ti­vat mi­nun pi­tä­neen lii­an vä­hän yh­teyt­tä. Vas­ta­sin ke­vy­es­ti ke­vät­vä­sy­myk­sis­sä­ni, et­tä ”Jo­ten­ku­ten”.

Se oli vir­he­ar­vio, sil­lä sa­maan ai­kaan pu­he­li­me­ni al­koi tul­via il­moi­tuk­sis­ta, jot­ka oli­vat suun­nil­leen sa­man si­säl­töi­siä: jo­tain on ta­pah­tu­nut – olet­te­ko kun­nos­sa – men­kää ko­tiin.

Kuun­te­lin ää­ni­vies­tin, jos­sa mi­nul­le hy­vin lä­hei­nen ih­mi­nen ker­toi ole­van­sa vau­van­sa kans­sa kes­kel­lä Tuk­hol­man kes­kus­taa. Hän ker­toi, et­tä joku tun­te­ma­ton oli ke­hot­ta­nut hän­tä kään­ty­mään ta­kai­sin, kos­ka edes­sä­päin ta­pah­tui jo­tain, ei­kä sin­ne kan­nat­tai­si vau­van kans­sa men­nä. ää­nen­sä­vy vies­tis­sä oli le­vo­ton.

Vain muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­sä kaup­pa­kes­kuk­sen pää­o­vil­la, min­ne hän oli ol­lut kä­ve­le­mäs­sä, oli teh­ty ter­ro­ri-is­ku kaa­pa­tul­la kuor­ma-au­tol­la. Po­lii­si oh­jeis­ti pai­kan pääl­lä ih­mi­siä me­ne­mään niin kau­as kuin mah­dol­lis­ta ja py­sy­mään sit­ten si­sä­ti­lois­sa.

Jär­ky­tyin. Seu­ra­sin uu­ti­sia koko il­lan. Kuu­lin eri ka­na­via pit­kin, kuin­ka ys­tä­vä­ni pää­si­vät au­tet­tui­na pois kes­kus­tas­ta, kun oli­vat sin­ne jää­neet ju­miin jul­ki­sen lii­ken­teen la­kat­tua toi­mi­mas­ta. Vaik­ka olin it­se kau­ka­na kes­kus­tas­ta, is­ku tun­tui tu­le­van lä­hel­le. Se osui ta­val­li­siin ih­mi­siin, kes­kel­lä ar­kiym­pä­ris­tö­ä­ni.

Aut­ta­mi­nen, vä­lit­tä­mi­nen ja rak­kaus lä­him­mäi­siä koh­taan ovat kau­pun­gis­sa ta­val­li­ses­ti pii­los­sa. Ker­jä­läi­nen on hel­pom­pi ohit­taa il­man kat­se­kon­tak­tia, ko­di­ton nuk­ku­koon ka­dul­la – joku toi­nen saa huo­leh­tia. Omaa­tun­to­aan saat­taa yrit­tää hil­jen­tää sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä ei yk­si ta­val­li­nen ih­mi­nen voi aut­taa jo­kais­ta avun­tar­vit­si­jaa.

Per­jan­tain ta­pah­tu­mat muis­tut­ti­vat kui­ten­kin tuk­hol­ma­lai­sia sii­tä, mitä hyvä lä­him­mäi­syys tar­koit­taa käy­tän­nös­sä. Jos ti­lan­ne vaa­tii yh­teen hii­leen pu­hal­ta­mis­ta, se kyl­lä on­nis­tuu. Kes­kus­tan asuk­kaat ja liik­keet an­toi­vat ih­mis­ten odot­taa si­sä­ti­lois­sa ja tar­jo­si­vat apu­aan. Po­lii­sit, joi­ta niin usein ar­vos­tel­laan, oli­vat vii­kon­lo­pun suu­ria san­ka­rei­ta. Ku­kat, kynt­ti­lät ja eri­lai­set teks­tit ker­toi­vat kaik­ki sa­maa sa­no­maa: rau­haa ja rak­kaut­ta kai­kil­le.

Toi­vot­ta­vas­ti tämä vä­lit­tä­mi­sen sa­no­ma py­syy mei­dän mie­lis­säm­me ja toi­min­nas­sam­me mu­ka­na vas­tai­suu­des­sa­kin, tur­val­li­sen ar­jen kes­kel­lä.