Olen tänä ke­sä­nä use­as­ti ajau­tu­nut kes­kus­te­le­maan kes­kus­te­lu­tai­to­jen tär­key­des­tä. Ajat­te­len it­se, et­tä yk­sin­ker­tai­set suo­rat ky­sy­myk­set an­ta­vat hel­pon pe­rus­tan kes­kus­te­lul­le. Jos on huo­les­tu­nut jon­kun ih­mi­sen voin­nis­ta, voi ta­val­li­sen ”mitä kuu­luu?” -ky­sy­myk­sen si­jaan ky­syä suo­raan ”olet­ko vä­sy­nyt?”. Sil­loin vas­taa­jan on hel­pom­pi ker­toa, mikä täl­lä het­kel­lä vä­syt­tää. ”Pi­dät­kö syk­sys­tä?” -ky­sy­mys voi joh­taa hie­noon kes­kus­te­luun vuo­de­na­jois­ta, mikä on mie­les­tä­ni mie­len­kiin­toi­sem­pi pu­hee­nai­he kuin tä­män­het­ki­ses­tä sääs­tä jut­te­le­mi­nen.

Minä ai­na­kin pi­dän sii­tä, kun huo­maan, et­tä jo­ta­ku­ta kiin­nos­taa juu­ri mi­nun vas­tauk­se­ni. Tun­tuu hy­väl­tä aja­tel­la, et­tä joku huo­leh­tii mi­nus­ta ja hy­vin­voin­nis­ta­ni – ja taas toi­saal­ta pe­rus­te­len mie­lel­lä­ni, mik­si syk­sy on hie­nom­pi vuo­de­nai­ka kuin ke­vät.

Jol­le­kin on vai­ke­aa tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin, toi­nen ar­vai­lee mui­den aja­tuk­sia, ei­kä osaa ky­syä suo­raan. Mo­lem­mis­sa ti­lan­teis­sa suo­sit­te­li­sin ky­sy­mään roh­ke­am­min. Ky­sy­mi­nen ei ole ai­no­as­taan hyvä kei­no op­pia li­sää uu­sis­ta tut­ta­vuuk­sis­ta, vaan jos­kus suo­ria ky­sy­myk­siä tar­vi­taan myös ihan lä­hel­le. Vai­keis­ta asi­ois­ta on hel­pom­pi al­kaa pu­hua, kun joku esit­tää ky­sy­myk­sen.

Mitä sit­ten teh­dään, kun saa vas­tauk­sen, jota ei ym­mär­rä? Jos­kus ky­sy­jä ja vas­taa­ja ovat lii­an kau­ka­na toi­sis­taan, ei­kä kes­kus­te­lu pää­se ta­voit­tee­seen­sa, eli ym­mär­ryk­seen. Vä­lil­lä on hyvä tar­kis­taa, et­tä ovat­ko kes­kus­te­luun osal­lis­tu­vat osa­puo­let sa­mal­la aal­lon­pi­tuu­del­la: ”Tie­dät­hän, mitä tämä sana tar­koit­taa?” ”An­teek­si, sel­ven­nät­kö vie­lä mitä tar­koi­tat, kun sa­noit näin?” Voi ol­la, et­tä pa­ri­kymp­pi­nen nuo­ri ai­kui­nen ei vie­lä ker­taa­kaan ole kuul­lut se­li­tet­tä­vän, mitä tar­koit­ta­vat esi­mer­kik­si sa­nat van­hurs­kas ja kil­voit­te­lu.

Ky­sy­mi­nen on eh­dot­to­man tär­ke­ää us­ko­na­si­ois­sa. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä pal­jol­ta vää­ri­nym­mär­tä­mi­sel­tä ja pa­hal­ta mie­lel­tä sääs­tyt­täi­siin, kun us­kal­let­tai­siin ky­syä roh­ke­am­min. Oman pään si­säl­lä omi­tui­set­kin aja­tus­ra­ken­nel­mat ja pää­tel­mät vah­vis­tu­vat, kun ei roh­ke­ne ky­syä vie­res­sä is­tu­val­ta, et­tä ”olen­ko minä nyt ihan pi­hal­la, vai on­ko tämä asia to­del­la näin?”.

Olen muu­ta­man ker­ran pa­hoit­ta­nut mie­le­ni ti­lan­tees­sa, jos­sa ys­tä­vä­ni on il­moit­ta­nut, et­tei ha­lua ol­la enää us­ko­vai­nen, kun us­ko­vai­se­na pi­täi­si ol­la sel­lai­nen tai täl­lai­nen. Tai vie­lä ikä­väm­pää on ol­lut, jos vies­tis­sä mi­nul­le ra­kas­ta yh­tei­söä on ku­vail­tu sel­lai­se­na, jona en sitä kos­kaan ole tun­te­nut hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Help­po mi­nun oli­si sa­noa, et­tä ei, ei, tuo ei ole tot­ta! Mut­ta minä ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä ih­mi­set ovat re­hel­li­siä mi­nul­le, mikä tar­koit­taa, et­tä ne ikä­vät ko­ke­muk­set, joi­ta ys­tä­vil­lä­ni on ol­lut, voi­vat ihan hy­vin pi­tää paik­kan­sa.

Jois­sa­kin ti­lan­teis­sa mie­lee­ni hii­pii sil­ti toi­nen­kin aja­tus: mitä jos kyse on ol­lut vää­ri­nym­mär­tä­mi­ses­tä? Jos joku on­kin pu­hu­nut mut­kia oi­ko­en ko­vaan ää­neen toi­sel­le ki­pe­äs­tä asi­as­ta? Mitä jos joku on­kin tai­ta­mat­to­mas­ti pe­rus­tel­lut sa­no­jaan, kun ei ole pi­tä­nyt nii­den mer­ki­tys­tä niin suu­re­na? Mo­net asi­at saat­ta­vat ol­la täy­sin toi­sar­voi­sia yh­del­le ja ää­ret­tö­män tär­kei­tä toi­sel­le.

Kun­pa osai­sim­me pu­hua asi­ois­ta mah­dol­li­sim­man mut­kat­to­mas­ti, ys­tä­väl­li­ses­ti ja ym­mär­ret­tä­väs­ti, jot­ta vies­tim­me kuul­tai­siin sel­lai­se­na, jok­si se on tar­koi­tet­tu. Olem­me kaik­ki vuo­ro­tel­len ky­sy­jän ja vas­taa­jan ase­mas­sa, muis­tam­me­han siis koh­da­ta toi­nen toi­sem­me ar­vos­ta­en ja yh­teis­tä ym­mär­rys­tä et­sien.