On aa­mu. Tal­lus­te­len pi­hal­la pipo sy­väl­lä pääs­sä. Lin­nun­lau­lu val­loit­taa mie­le­ni. Ke­vät on niin pian. Me­nen jo­en­ran­nal­le, hyp­pään ki­vel­tä ki­vel­le ja näen, kuin­ka jäät ovat sa­no­neet hy­väs­tit. Jat­kan mat­kaa, mie­les­sä­ni pyö­ri­vät opis­to­ys­tä­vät ja men­nyt viik­ko. Olen yh­täk­kiä osan­nut al­kaa naut­ti­maan pie­nis­tä­kin hy­vis­tä het­kis­tä ja asi­ois­ta.

Löy­dän ik­ku­nan, jos­ta hei­jas­tuu kuva. Se on kuin tu­le­vai­suu­den ik­ku­na. Ik­ku­nan kar­mit ovat suo­rat ja vah­vat. Sii­tä hei­jas­taa valo.

Jat­kan ret­ke­ä­ni hy­myn­ka­re pos­kil­la. Mie­lee­ni tu­lee kou­lu­paik­ka, jo­hon ei­len lä­he­tin ha­ku­pa­pe­rit. ”Mi­tä­kö­hän tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan?”, ja mo­net muut sa­man­ta­pai­set ky­sy­myk­set pii­rit­tä­vät aja­tuk­si­a­ni. On­nek­se­ni olen löy­sin ko­dis­ta­ni mon­ta ys­tä­vää, jot­ka mie­tis­ke­le­vät sa­mo­ja asi­oi­ta. Pu­hua pul­pu­te­taan ilot ja su­rut. Ja maa­il­ma pa­ran­tuu ai­na­kin kym­me­nyk­sel­lä.

Jul­jaa­na