Hyp­pä­sin ulos au­tos­ta opis­ton pi­hal­le ja tun­sin pie­nen kir­pai­sun vat­sas­sa­ni. Täs­sä sitä nyt ol­tiin, tääl­lä viet­täi­sin seu­raa­van lu­ku­kau­te­ni.

Kel­tai­sen ko­din por­tai­ta ylös nous­tes­sa­ni pääs­sä­ni pyö­ri pal­jon aja­tuk­sia: On­ko tämä to­del­la mi­nun paik­ka­ni? Mitä jos en viih­dy­kään tääl­lä? En­tä jos en tu­tus­tu­kaan ke­hen­kään? Ke­nen kans­sa jaan huo­nee­ni? Ky­sy­myk­siä oli tu­han­sia, mut­ta yh­teen­kään en tien­nyt vie­lä vas­taus­ta. Sil­ti tun­sin olo­ni tur­val­li­sek­si. Tie­sin, et­tä sai­sin viet­tää tu­le­van vuo­te­ni ih­mis­ten kans­sa, joil­la on sama us­ko ja pää­mää­rä.

Kun en­sim­mäi­nen lau­lu ka­jah­ti sa­lis­sa il­moil­le, olo­ni muut­tui vie­lä­kin tur­val­li­sem­mak­si. Si­säl­lä­ni kas­voi tun­ne, et­tä tääl­lä ha­lu­an viet­tää vuo­te­ni. Kat­se­lin ute­li­aas­ti ym­pä­ril­le­ni ja hy­myi­lin ujos­ti tun­te­mat­to­mil­le kas­voil­le, jot­ka vas­ta­si­vat hy­myy­ni.

Ne sil­loin niin tun­te­mat­to­mat kas­vot ovat tä­män tal­ven ai­ka­na muut­tu­neet rak­kaik­si, vaik­ken kaik­kia vie­lä kun­nol­la tun­ne­kaan. Jo täs­sä vai­hees­sa olen löy­tä­nyt vas­tauk­set noi­hin opis­ton alus­sa poh­ti­mii­ni ky­sy­myk­siin. Opis­to on to­del­la hyvä paik­ka elää.

Oli­via ja Ree­ta