Keltainen reppu nököttää nurkassa pullollaan. Hihnat ovat venähtäneet pitkiksi. Repussa ei ole ihan tavanomaisia tavaroita. Löydän sieltä purnukoita, joissa on erilaisia hippuja. Onnenhippuja, ystävyydenhippuja, oppimisenhippuja ja paljon muita. Kaikki purnukat on suljettu tiiviisti. Näitä saan sitten kotona availla ja nuuhkia kun ikävä yllättää.
Viimeviikkoina on ollut vähän vaikea saada ajatusten reunasta kiinni. Välillä jotkut rohkeat ovat kertoneet, montako yötä on vielä opistoa jäljellä. Siinä vaiheessa olen sulkenut korvani. Enhän minä tuollaista kestä kuunnella. Kuitenkin todellisuuteen on tiputtu. Itse kerkesin mietiskellä asiaa sängynpohjalla sairastaessani, kun muut tekivät suursiivousta. Tulipa siinä käytyä melkein koko opistovuosi läpi. Hymynkare tuli väkisin poskille.
Opiston loppuminen on saanut myös kyynelkanavat auki. Välillä haikailee sitä, kun ulkomaalaiset opiskelijat lähtevät niin kauas kotiin. Myös jonkinlainen turvattomuuden tunne saattaa vallata mielen. Mitä sitten, kun tulee seuraava maanantai, enkä käännäkään auton rattia Jämsään päin vaan kesätyöpaikalle. Onneksi on ystäviä ja saattomiehiä, joille soitella ja lähetellä kirjeitä.
Ensi viikolla lähdemme Riikaan opintomatkalle. Se olkoon huipennuksena tälle mahtavalle vuodelle. Jos kysytte, mikä teki tästä vuodesta niin mahtavan, tuskin osaan kertoa. Sen tuntee vain syvällä sisimmässään, mitä ei osaa sanoin kuvailla.
Tahtoisin kertoa opistoystävilleni, että älkää murehtiko. Näen jo horisontissa kesälaitumen, jolla kirmaamme innokkaina.
Juljaana Ruuska
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys