Tätä uut­ta ai­ka­kaut­ta voi­si sa­noa ja­ka­mi­sen ai­ka­kau­dek­si. Jaam­me uu­ti­set, ti­lan­ne­ku­vat ja -vi­de­ot, fii­lik­set – jopa yk­si­tyi­sa­si­at, jot­ka ei­vät oi­ke­as­taan kuu­lui­si muil­le. Ja­ka­mi­nen on nyt muo­tia. Jopa koko ikän­sä tup­pi­suu­na tun­ne­tut ih­mi­set ja­ka­vat kai­ken­lai­sia ko­ke­muk­si­aan esi­mer­kik­si so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa.

Myös haas­tat­te­lu­jen an­ta­mi­nen, blo­gien pi­tä­mi­nen ja pa­laut­teen an­ta­mi­nen ovat yleis­ty­neet. To­sin lii­an usein vaik­ka­pa ne­ga­tii­vi­nen pa­lau­te an­ne­taan vää­rän osoit­tee­seen. Jos joku on saa­nut huo­noa asi­a­kas­pal­ve­lua, hän läh­tee kai­lot­ta­maan sii­tä sa­no­ma­leh­tien pals­toil­le tai so­si­aa­li­seen me­di­aan. Oi­kea osoi­te oli­si asi­as­ta vas­tuus­sa ole­va taho – var­sin­kin jos laa­tua py­ri­tään ke­hit­tä­mään.

Ja­ka­mi­sen ide­as­sa on si­nän­sä pal­jon hy­vää.

Jo en­sim­mäi­set kris­ti­tyt ja­koi­vat kai­ken kes­ke­nään, mur­si­vat lei­pää ja lau­loi­vat yh­des­sä hen­gel­li­siä lau­lu­ja. Hei­tä yh­dis­ti Kris­tuk­sen toi­sen tu­le­mi­sen odot­ta­mi­nen, ku­ten tä­män­kin ajan kris­tit­ty­jä. Täl­lais­ta yh­tei­söl­li­syyt­tä on help­poa ar­vos­taa. Ja ja­ka­mis­ta yleen­sä – sa­nan po­si­tii­vi­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Sa­no­taan­han, et­tä ja­ka­mal­la mur­heet ne puo­lit­tu­vat – ja ja­ka­mal­la ilot ne kak­sin­ker­tais­tu­vat.

Suo­ma­lai­seen men­ta­li­teet­tiin­han on pe­rin­tei­ses­ti kuu­lu­nut Ei­no Lei­non sa­noik­si pu­ke­ma aja­tus:

”Kell’ on­ni on, se on­nen kät­ke­köön,

kell’ aar­re on, se aar­teen peit­tä­köön,

ja ol­koon on­nel­li­nen on­nes­taan

ja ri­kas rie­mus­tan­sa yk­sin vaan.

Ei on­ni kär­si kat­seit’ ih­mis­ten.

Kell’ on­ni on, se käy­köön kor­pe­hen

ja elä­kö­hön hil­jaa, hil­jaa vaan

ja hil­jaa iloit­ko­hon on­nes­taan.”

Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta? Jos naa­pu­ril­la me­nee hy­vin, pu­ris­te­taan kät­tä nyrk­kiin ja ol­laan pa­hal­la pääl­lä. Em­me­kö voi­si jo vä­hi­tel­len uu­dis­tua täs­sä?

Niuk­kuu­den ja taan­tu­man ai­ka on opet­ta­nut suo­ma­lai­sia et­si­mään ra­hal­li­ses­ti hal­po­ja ta­po­ja tun­tea olon­sa mu­ka­vak­si. Sii­hen kuu­luu muun mu­as­sa il­mai­nen so­si­aa­li­suus, joka on­kin mu­ka­vas­ti li­sään­ty­nyt mo­nis­sa pii­reis­sä. Sa­maan ai­kaan moni ko­kee it­sen­sä yk­si­näi­sek­si. Tämä on sekä su­rul­lis­ta et­tä tu­hoi­saa. Kau­pun­geis­sa yk­sin elä­mi­nen yleis­tyy, maa­seu­tu sen si­jaan au­ti­oi­tuu työ­voi­ma­po­liit­ti­sis­ta syis­tä.

On­nel­li­suus ei kui­ten­kaan ole kiin­ni näis­tä mit­ta­reis­ta. Se on si­säi­nen mie­len­ti­la. On­nel­li­suus ei hä­viä ja­ka­mal­la, se vain kas­vaa si­ten. Muun mu­as­sa ju­nas­sa teh­ty­jen ”nau­ru­tes­tien” avul­la on ha­vait­tu, et­tä yh­den ih­mi­sen nau­ru tart­tuu toi­seen, kol­man­teen, ja niin edel­leen. Lo­pul­ta koko ju­na­vau­nu nau­raa, vaik­kei tie­dä mil­le!

Juu­ri nyt on so­pi­va het­ki ja­kaa ja tar­tut­taa on­nel­li­suut­ta lä­him­mäi­siin ai­van sa­mal­la ta­val­la kuin kynt­ti­lä saa va­lon toi­ses­ta kynt­ti­läs­tä. Ol­laan yh­des­sä on­nel­li­sia ja iloi­taan niis­tä lah­jois­ta, joi­ta olem­me saa­neet il­man omaa an­si­o­tam­me. Niin – ja näh­dään ym­pä­ril­läm­me ai­kai­sem­paa enem­män ilon ai­hei­ta. Raa­ma­tul­li­nen ilo­sa­no­ma ker­too kaik­kein kal­leim­mas­ta ilo­nai­hees­ta, ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä, jon­ka saa omis­taa us­kol­la. Niin hen­gel­li­sis­sä kuin maal­li­sis­sa­kin asi­ois­sa mei­dät on kut­sut­tu ja­ka­maan omas­ta hy­väs­täm­me toi­nen toi­sil­lem­me.

Väl­te­tään ne­ga­tii­vis­ta ja­ka­mis­ta – pa­han pu­hu­mis­ta ja toi­sen va­hin­goit­ta­mis­ta sa­noin ja te­oin. Ope­tel­laan ja­ka­maan omas­ta hy­väs­tä lä­him­mäi­sen par­haak­si. Juu­ri sinä ja minä olem­me tä­hän oi­kei­ta hen­ki­löi­tä.