Au­rin­koi­sel­la oma­ko­ti­ta­lon pi­hal­la pien­ten poi­kien rin­ta­ma­suun­ta kään­tyy mi­nua koh­ti. ”On­ko mu­ka­vaa ol­la pap­pi?” us­kal­tau­tuu yk­si heis­tä ky­sy­mään. Myön­nän näin ole­van. Men­nä ko­lis­te­len pe­rem­mäl­le kas­te­ko­tiin.

Olen to­tu­tel­lut koko tä­män ke­vään uu­teen roo­lii­ni kap­pa­lai­se­na. Mi­nul­la on ol­lut jäl­leen – pie­nen tau­on jäl­keen – run­saas­ti ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia, hau­tauk­sia ja kas­te­juh­lia sekä tie­tys­ti rip­pi­kou­lu­työ­tä. On­pa se­as­sa ol­lut muu­ta­ma vih­ki­mi­nen­kin. Kär­jis­te­tys­ti sa­not­tu­na työ­ni on ol­lut ”yh­tä juh­laa”.

Mu­kaan mah­tuu pal­jon eri­lai­sia koh­taa­mi­sia. On ol­lut an­toi­saa ja pal­kit­se­vaa saa­da ol­la mu­ka­na ih­mi­se­lä­män tai­te­koh­dis­sa. Eh­kä eni­ten tar­peel­li­nen olen luul­ta­vas­ti ol­lut su­run mur­ta­mien ih­mis­ten luo­na. He ovat kai­van­neet Raa­ma­tun sa­no­maa ja loh­du­tus­ta, mut­ta en­nen kaik­kea kes­kus­te­lua ja hy­väk­syn­tää. Kuol­lut­ta ih­mis­tä ei ku­kaan voi kor­va­ta, mut­ta hei­kot sa­noi­tu­sy­ri­tyk­set ih­mis­ten vä­lil­lä – pu­heet rak­kaas­ta pois­nuk­ku­nees­ta – ovat ai­van kuin säi­lyt­tä­neet hä­net vie­lä pie­nen het­ken kes­kuu­des­sam­me.

Ajal­la on ra­jan­sa. On­nek­si moni roh­kais­tuu ajat­te­le­maan myös ian­kaik­ki­suut­ta.

Kir­kon jä­sen­lu­vut ja nii­den ke­hi­tys ei­vät ker­ro koko to­tuut­ta ”kan­san­kirk­kom­me” ti­las­ta. Moni asia on en­nal­laan. Edel­leen kai­va­taan tur­val­li­sia ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia ar­ki­py­hiin ja suu­rem­piin juh­liin. Edel­leen ti­la­taan kas­te­pap­pia ja men­nään kir­kos­sa nai­mi­siin. Har­va jät­tää vä­liin kris­til­li­sen hau­taan siu­naa­mi­sen saa­tel­les­saan lä­heis­tään hau­dan le­poon. Seu­ra­kun­nan tar­jo­a­mil­le pal­ve­luil­le on ol­lut ky­syn­tää – ai­na­kin näin voin pää­tel­lä omaa työ­ka­len­te­ri­a­ni tar­kas­tel­les­sa­ni. Myös muun mu­as­sa las­te­noh­jaa­jia, nuo­ri­so­työn­te­ki­jöi­tä, kant­to­rei­ta ja di­a­ko­ne­ja tar­vi­taan.

Ikä on toi­vot­ta­vas­ti tuo­nut mi­nul­le so­pi­vaa suh­teel­li­suu­den­ta­jua evääk­si työ­hö­ni. En­sim­mäi­sen pap­pis­jak­so­ni al­ka­es­sa olin vä­hän yli pa­ri­kymp­pi­nen. Nyt kun 40 ikä­vuot­ta on koh­ta täyn­nä, elän uut­ta al­kua pa­pin vi­ras­sa. Vai­ku­tel­ma on sel­lai­nen, et­tä tätä työ­tä voi­si teh­dä kau­em­min­kin. On etuo­i­keu­tet­tua ol­la kir­kon työs­sä pal­ve­lu­teh­tä­väs­sä – ih­mis­ten rin­nal­la kul­ki­ja­na ja py­hien het­kien toi­mit­ta­ja­na. On­nek­si on ole­mas­sa kirk­ko­kä­si­kir­ja. Yl­hääl­tä päin an­net­tu­jen oh­jei­den mu­kaan men­nään – sa­nan var­si­nai­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä! Toi­saal­ta työ­tä teh­dään omal­la per­soo­nal­la ja niil­lä eväil­lä, joi­ta kul­le­kin on an­net­tu.

Te­ki­si mie­li yl­lyt­tää kaik­kia alal­le ai­ko­via tart­tu­maan roh­ke­as­ti pää­sy­ko­e­kir­joi­hin ja pyr­ki­mään te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Kan­nat­taa kui­ten­kin en­sin har­ki­ta asi­aa ja kes­kus­tel­la asi­as­ta lä­heis­ten kans­sa. Kut­su­muk­se­si voi kir­kas­tua pik­ku­hil­jaa – mikä se sit­ten lie­nee­kin. Minä haa­vei­lin pie­ne­nä kai­vin­ko­ne­kul­jet­ta­jan teh­tä­väs­tä. En kui­ten­kaan kos­kaan ol­lut niin kä­te­vä kä­sis­tä­ni, et­tä mi­nua oli­si huo­lit­tu tuo­hon ”to­si­mies­ten hom­maan”.