Mika: Me­lui­ses­sa työ­hal­lis­sa tun­nen tä­ri­nää tas­kus­sa­ni ja kai­van pu­he­li­me­ni. Ei ni­meä, ku­ka­han siel­lä? Vas­taan ja kuu­len jo­ten­kin näin: Mik­ko…???...ter­ve! Epä­röin, mut­ta vas­taan kui­ten­kin Ju­ma­lan ter­ve! Nimi on tu­tun kuu­loi­nen, pu­he­ää­ni rau­hal­li­nen, ma­ta­lan tur­val­li­nen, isäl­li­nen ja luo­tet­ta­van oloi­nen. Ju­tel­laan nii­tä näi­tä.

Mi­nul­la oli­si vä­hän asi­aa, joka kos­kee rei­lun kah­den vuo­den pääs­tä jär­jes­tet­tä­viä Su­vi­seu­ro­ja Tor­ni­os­sa. Siir­ryn kuun­te­le­maan asi­aa toi­mis­ton puo­lel­le, ja kuu­len sa­nat: Olem­me aja­tel­leet si­nul­le teh­tä­vää, joka kos­kee puh­taa­na­pi­don pää­vas­tuu­ta.

Is­tun tuo­lil­le ja kuun­te­len pit­käl­tä tun­tu­vaa hil­jai­suut­ta. Ke­ho­ni läpi vir­taa kyl­mä, tun­nen voi­mat­to­muut­ta, kai­na­lo­ni kas­tu­vat. Pääs­sä­ni pyö­ri­vät mo­nen­lai­set aja­tuk­set kiel­täy­tyä vä­lit­tö­mäs­ti teh­tä­väs­tä. Saan ky­syt­tyä: Mi­tä­hän se teh­tä­vä mah­taa si­säl­tää? Muis­tan kes­kus­te­lus­ta ai­no­as­taan: noin 800 työ­vuo­roa Su­vi­seu­ro­jen ai­ka­na, pur­ka­mi­sen opet­te­lua seu­raa­vis­sa Su­vi­seu­rois­sa, vas­tuu­hen­ki­löi­den hank­ki­mis­ta.

Jär­ki pyy­tää kiel­täy­ty­mään: Mitä hyö­dyt? Sii­nä on kova työ, si­nul­la on iso per­he, on nii­tä jou­ti­laam­pi­a­kin, puo­li­so jou­tuu ot­ta­maan vie­lä­kin ko­vem­man vas­tuun ko­to­na, et­hän tun­ne or­ga­ni­saa­ti­os­ta ke­tään, enim­mil­lään­kin olet joh­ta­nut vain kym­me­nen hen­ki­lön työ­po­ru­koi­ta. Niin… Toi­saal­ta: Ke­nel­le tätä työ­tä teh­dään? Si­nul­le on luo­tet­tu täl­lai­nen teh­tä­vä, ha­lu­at­ko teh­dä työ­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hy­väk­si?

Täl­lai­set miet­teet vir­taa­vat ta­jun­ta­ni lä­vit­se muu­ta­mas­sa het­kes­sä. Yri­tän saa­da ai­ka­li­sää aja­tuk­sil­le­ni ky­se­le­mäl­lä epä­o­len­nai­sia asi­oi­ta tu­le­vas­ta teh­tä­väs­tä. Kuu­len loh­dut­ta­via sa­no­ja pu­he­li­mes­ta: Em­mä met tiä itek­kää mi­hin ole­ma pääm­me pis­tän­het, kyl­lä net täs­sä se­le­vi­ä­vät ku ala­ma asi­oi­hin pe­reh­tym­hän.

Vas­taan myön­tä­väs­ti teh­tä­vä­pyyn­töön. Ka­dun pää­tös­tä­ni vä­lit­tö­mäs­ti, sa­no­mat­ta sitä kui­ten­kaan. Kii­tos pal­jon, työ­nan­ta­jam­me­han on tai­vaal­li­nen Isäm­me, jol­ta saam­me pyy­tää voi­mia näi­hin teh­tä­viim­me, ei tä­hän ole val­mii­ta meis­tä ku­kaan. Tätä työ­tä ei tar­vit­se teh­dä yk­sin, meil­lä on tur­val­li­nen jouk­ko ym­pä­ril­lä aut­ta­mas­sa. Pa­laam­me asi­aan lä­hi­päi­vi­nä, Ju­ma­lan rau­haan!

Pu­he­lu päät­tyy. Sii­tä tu­lee yk­si virs­tan­pyl­väs elä­män­tai­pa­leel­le­ni. Olen her­käl­lä mie­lel­lä, kat­son val­kei­ta toi­mis­to­huo­neen sei­niä ja mie­tin ta­pah­tu­mia. To­si­aan­kin, jot­kut ih­mi­set ne Su­vi­seu­rat ai­na or­ga­ni­soi­vat, on­ko to­si­aan mei­dän vuo­rom­me nyt? Lop­pu­työ­päi­vä me­nee­kin huol­ten pii­rit­tä­mä­nä, en­kä saa oi­kein mis­tään teh­tä­väs­tä kiin­ni. Ko­to­na ker­ron päi­vän ta­pah­tu­mis­ta puo­li­sol­le­ni, myös tu­le­viin Su­vi­seu­roi­hin liit­ty­vän uu­ti­sen.

Saa­ra: Vii­mei­sim­mät vuo­det ovat ol­leet per­hees­säm­me niin tiuk­kaa ja hek­tis­tä ai­kaa, et­tei mi­nul­la ole tark­kaa muis­ti­ku­vaa re­ak­ti­os­ta­ni kuul­les­sa­ni puo­li­sol­ta­ni hä­nen saa­mas­taan kut­sus­ta Su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­hen­ki­lök­si. Luu­len sen ole­van sa­man­ta­pai­nen kuin yleen­sä­kin, eli ”ei­kö sul­la to­del­la­kaan ole muu­ta hom­maa tai ei­kö sii­hen löy­dy ke­tään jou­ti­laam­paa”.

Muis­tan sa­no­nee­ni Mi­kal­le, et­tä teh­tä­vä­ni­mi­ke on kyl­lä enem­män kuin so­pi­va hä­nel­le: jä­te­huol­lon vas­taa­va. Ko­ke­mus­ta löy­tyy ko­toa mil­loin tuk­keu­tu­neis­ta put­kis­ta, mil­loin al­ler­gi­sen vau­van ka­kan ana­ly­soin­nis­ta. Nau­rat­ti, mi­ten tä­hän teh­tä­vään oli­kin juu­ri mi­nun puo­li­so­a­ni niin kau­an ”kou­lu­tet­tu ja val­mis­tel­tu”.

Mika: Me­nee muu­ta­mia viik­ko­ja. Tu­le­va vas­tuu pyö­rii mie­les­sä­ni vä­lil­lä voi­mak­kaam­min; vä­lil­lä unoh­dan sen ko­ko­naan. Toi­mi­kun­tam­me ko­koon­tuu muu­ta­man ker­ran tu­tus­tu­ak­sem­me toi­siim­me ja laa­ti­ak­sem­me raa­me­ja Su­vi­seu­ro­jen val­mis­te­lua var­ten.

Saa­ra: Meil­lä oli it­kui­nen vau­va, ja mi­nun maa­il­ma­ni oli ku­tis­tu­nut mel­ko sup­pe­ak­si pyö­rien kau­pas­sa­käyn­nin, pyyk­käyk­sen ja muun ko­din­hoi­dos­ta suo­riu­tu­mi­sen ym­pä­ril­lä. Py­hä­jo­en Su­vi­seu­rois­sa huo­let­ti lä­hin­nä se, mi­ten pär­jään las­ten kans­sa ah­taas­sa asun­to­vau­nus­sa pur­ku­työn ajan, kun ei ol­lut tark­kaa tie­toa, mil­loin pää­sem­me siel­tä läh­te­mään. Ai­ka mi­tät­tö­miä huo­li­a­han ne oli­vat näin jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na. Tun­tui kum­mal­li­sel­ta jää­dä Su­vi­seu­roi­hin, kun kaik­ki muut läh­ti­vät ym­pä­ril­täm­me ja mei­dän au­to ja vau­nu jäi­vät yk­sin pel­lol­le.

Mika: Su­vi­seu­roi­hin Py­hä­jo­el­le me­nem­me­kin nyt vä­hän eri­lai­set ”sil­mä­la­sit” pääs­sä. Maa­nan­tai­na eh­dim­me vaih­taa vas­tuu­hen­ki­löi­den kans­sa muu­ta­man aja­tuk­sen, kun­nes työt kut­su­vat hei­tä toi­saal­le.

Su­vi­seu­rat päät­ty­vät ja pur­ku­työt al­ka­vat sel­lai­sel­la to­hi­nal­la, et­tä en saa oi­kein mis­tään tolk­kua. Ko­nei­ta ja työ­mie­hiä hyö­rii siel­lä tääl­lä. Jo­kai­sel­la näyt­tää ole­van sel­vil­lä, mitä pi­tää teh­dä. Puo­li­so­ni­kin vi­lah­taa las­tem­me kans­sa pur­ku­a­lu­eel­la, jo­kai­sel­la kas­vot ”au­rin­ko­na” uu­den ko­ke­muk­sen myö­tä. Pian su­vi­seu­ra­kau­pun­ki on pois­sa. Tiis­tai­na aje­lem­me ko­tiin ja vaih­dam­me muu­ta­mia aja­tuk­sia tu­le­vis­ta Su­vi­seu­rois­ta.

Syk­syn ai­ka­na ko­koon­num­me kent­tä­toi­mi­kun­nan kans­sa muu­ta­man ker­ran ja val­mis­tau­dum­me tu­le­vaan, ker­ta ker­ran jäl­keen tar­kem­min. Työ on mu­ka­vaa ja so­pi­van haas­ta­vaa. Mie­les­sä on kui­ten­kin huo­li ko­din jak­sa­mi­ses­ta, odo­te­taan­han meil­le vau­vaa ke­sä­kuun al­kuun. Saan ja­kaa näi­tä­kin huo­lia toi­mi­kun­nas­sa ole­vien hen­ki­löi­den kans­sa.

Pur­ku­ryh­mät ja suun­nit­te­luis­sa mie­ti­tyt tu­le­vat vas­tuu­hen­ki­löt kou­lu­te­taan ke­vään ai­ka­na Vaa­san Su­vi­seu­ro­jen pur­ka­mis­työ­tä var­ten ja tu­le­viin Tor­ni­on vas­tui­siin pe­reh­ty­en. Työ­tä riit­tää lei­pä­työs­sä, ko­to­na ja li­sään­ty­väs­sä mää­rin Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­te­lys­sä. Luot­ta­mus var­je­luk­seen on vah­va kai­kis­sa kään­teis­sä.

Ke­sä­kuun alus­sa saam­me ko­kea sen, min­kä olem­me ko­ke­neet jo 12 ker­taa ai­em­min. Olem­me on­nel­li­sia saa­des­sam­me pie­no­kai­sen ko­tiin, ja kaik­ki näyt­tää ole­van mal­lil­laan. Su­vi­seu­roi­hin läh­den kou­lu­lais­ten kans­sa, äi­ti jää pien­ten las­ten kans­sa ko­tiin. Soit­te­lem­me ja kuu­los­te­lem­me, mi­ten hu­ri­see – kaik­ki kuu­los­taa ole­van hy­vin.

Pa­lat­tu­a­ni ko­tiin Vaa­san pur­ku­töis­tä huo­maan, et­tä väsy pai­naa ko­to­na. Luu­len sen ole­van ti­la­päis­tä ja yri­tän ol­la tu­ke­na niin pal­jon kuin vain osaan. Syk­sy saa­puu, ja uu­pu­mus sy­ve­nee. Mi­kään ei ole enää it­ses­tään­sel­vyys, us­ko­am­me­kin ko­e­tel­laan. Huo­maan, et­tä elä­mäm­me on näi­hin as­ti men­nyt sel­lai­ses­sa uo­mas­sa, et­tä sii­hen on jo­ten­kin urau­tu­nut ja olet­ta­nut, et­tä sel­vi­äm­me ti­lan­tees­ta kuin ti­lan­tees­ta. Seu­ra­saar­no­jen sa­no­ma osuu sy­dä­meen. Vaik­ka nyt tun­nen us­ko­ni eri­tyi­sen hei­kok­si, halu on kul­kea juu­ri tä­män jou­kon mu­ka­na ja mie­luim­min kes­kel­lä, mat­ka­ys­tä­vien tu­ke­ma­na.

Saa­ra: Vii­me ke­sän Su­vi­seu­rat Vaa­sas­sa oli­vat mi­nun osal­ta to­del­la kova ko­e­tus. Minä, joka olen ai­na kaik­ki Su­vi­seu­rat käy­nyt lap­ses­ta as­ti, jäin ko­tiin nel­jän nuo­rim­man kans­sa. Kak­si toi­pi­las­ta: minä kol­me viik­koa sit­ten ta­pah­tu­nees­ta syn­ny­tyk­ses­tä ja tyt­töm­me kat­ken­nut­ta peu­ka­loa po­tien.

Jäin pe­los­ta jäyk­kä­nä is­tu­maan olo­huo­nee­seen, kun muu po­ruk­ka läh­ti mat­kaan. Mikä yh­tä­lö: Su­vi­seu­rat yli vii­den­sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä, minä ja lap­set ko­to­na il­man au­toa, koko tur­va­verk­ko eli kaik­ki us­ko­vai­set myös Su­vi­seu­rois­sa. Omat voi­mat vä­his­sä, ja suh­teel­li­sen tou­huk­kaat lap­set. Huo­kauk­set­kin on lu­vat­tu kuul­la – ja ne kuul­tiin. Viik­ko meni hy­vin. Ar­ki­päi­vi­sin oli ko­din­hoi­ta­ja, vii­kon­lop­pu­na naa­pu­rin mum­mo toi kau­pas­ta mai­toa.

Kuun­te­lin su­vi­seu­ra­saar­nat ra­di­os­ta ja yri­tin eläy­tyä tun­nel­maan. It­ku oli her­käs­sä, mut­ta pu­heis­ta ja lau­luis­ta sain voi­maa. Lap­set vais­to­si­vat äi­din mie­li­a­lan ja oli­vat kuin en­ke­lei­tä. Koi­rien ja ka­nien ruok­ki­mi­sen jäl­keen avau­tui kark­ki­ki­os­ki, ruo­an jäl­keen jää­te­lö­ki­os­ki. Su­vi­seu­ra­kai­puu­ta hel­lit­ti tie­to olo­suh­teis­ta; en oli­si pär­jän­nyt ve­si­sa­tees­sa ja ra­vas­sa huo­nos­ti­kaan poi­ka­las­ten ja hei­dän kyl­ty­mät­tö­män kiin­nos­tuk­sen­sa räm­pi­mi­seen kans­sa. Tääl­lä ei nyt niin hel­le­kään ol­lut, mut­ta ei­vät kas­tu­neet ja­lat­kaan.

Toi­saal­ta viik­ko oli mi­nul­le lo­maa suu­res­ta työ­mää­räs­tä. Piti käy­dä use­aan ker­taan kurk­kaa­mas­sa pyyk­ki­ko­riin, ei­kö se ol­len­kaan pur­sua yli. Ih­me­tyk­sen ai­he oli myös keit­tää pot­tu­muu­sia vain nel­jäs­tä pe­ru­nas­ta – ja sitä jäi vie­lä koi­ril­le­kin.

Mika: Nyt vuo­den vaih­dut­tua ja ke­vään saa­pu­es­sa su­vi­seu­ra­työ käy tii­vii­nä. So­pi­muk­sia sor­va­taan ja ko­kouk­sia sekä kou­lu­tuk­sia käy­dään, toi­mi­kun­tien vä­lis­tä vuo­ro­pu­he­lua soi­tel­laan ja pos­ti­tel­laan use­aan suun­taan. Ko­to­na­kin ti­lan­ne näyt­tää hel­pot­ta­van. Olem­me­han saa­neet tu­kea sel­viy­ty­mi­ses­sä kun­nal­ta, työ­nan­ta­jal­ta sekä ys­tä­vil­tä, mo­nen­lai­sil­la lah­joil­la tar­jot­tu­na. Elä­mä tun­tuu taas mais­tu­van.

Koen su­vi­seu­ra­työn ole­van tar­peel­li­nen juu­ri mei­dän per­heel­le. Seu­roi­hin ja Su­vi­seu­roi­hin­kin osal­lis­tu­mi­nen on tun­tu­nut jo­ten­kin it­ses­tään sel­väl­tä: et­tä sin­ne men­nään hin­nal­la mil­lä hy­vän­sä ja olo­suh­teis­ta piit­taa­mat­ta. Mie­li on nyt se, et­tä Su­vi­seu­rat pi­de­tään ja sin­ne osal­lis­tu­taan, jos Ju­ma­la suo.

Tu­lee vä­ki­sin­kin mie­leen vir­si 363: Kun mai­nen kul­ta puh­dis­tuu lie­kis­sä polt­ta­vas­sa, niin us­kom­me­kin kir­kas­tuu vai­vo­jen val­ke­as­sa… Koen näi­den vai­keuk­sien jäl­keen, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on mi­nul­le en­tis­tä­kin rak­kaam­pi! Ju­ma­la var­jel­koon mei­tä kaik­kia py­sy­mään hä­nen omi­naan. Ju­ma­la ei mei­tä kos­kaan hyl­kää, vaan syn­ti hou­kut­te­lee mei­tä eroon Ju­ma­las­ta.

Saa­ra: Oma roo­li­ni su­vi­seu­ra­työs­sä on ol­lut vä­häi­nen. Pa­rit ko­kous­kah­vit olen ko­to­na jär­jes­tä­nyt. Minä en ole eh­ti­nyt ol­la kan­nus­ta­va­na ja hen­ki­se­nä tu­ke­na mie­hel­le­ni. Päin­vas­toin, olen juu­ri nyt enem­män kuin kos­kaan tar­vin­nut it­se apua ja tu­kea ul­ko­puo­lel­ta vaa­ti­van vau­van ja uu­pu­muk­sen ta­kia. En ole jak­sa­nut ky­sel­lä työn edis­ty­mi­ses­tä, en­kä us­kal­la oi­kein miet­tiä tu­le­via Su­vi­seu­ro­ja­kaan.

Koti on kui­ten­kin nyt lä­hel­lä ja nuo­rim­mai­nen vä­hän isom­pi. Per­hees­täm­me kaik­ki kyn­nel­le ky­ke­ne­vät ovat var­mas­ti töis­sä Su­vi­seu­rois­sa. Työ­tah­ti tii­vis­tyy, mitä lä­hem­mäs Su­vi­seu­ro­ja pääs­tään. Toi­sen äi­din kans­sa oli pu­het­ta di­a­ko­ni­a­työn tar­pees­ta ko­to­na sil­loin, kun puo­li­so te­kee su­vi­seu­ra­työ­tä ko­kous­ten, kou­lu­tus­ten ja tal­koi­den muo­dos­sa. Oli­si­ko paik­ka­kun­nal­la vaik­ka nuo­ria, jot­ka tu­li­si­vat aut­ta­maan ko­ti­töis­sä ja näin omal­ta osal­taan kan­tai­si­vat kor­ten­sa ke­koon? To­si­a­sia on, et­tä vas­tuu­hen­ki­lön työ vie pal­jon ai­kaa. Se vaa­tii pa­kos­ta­kin koko per­heen ve­ny­mis­tä jos­kus jopa oman sie­to­ky­vyn yli.

Ru­koi­len nöy­räs­ti Tai­vaan Isän suu­rin­ta siu­naus­ta ja var­je­lus­ta Su­vi­seu­roil­le. Pyy­dän ar­mol­li­suut­ta, rak­kaut­ta, kär­si­väl­li­syyt­tä ja ru­kouk­sen miel­tä seu­ra­kan­sal­ta. Toi­von kui­vaa ke­liä ja au­rin­gon­pais­tet­ta Luo­jal­ta. Anon vir­voit­ta­vaa ar­mon­kas­tet­ta kui­van­tun­toi­sil­le sy­dä­mil­le. Jak­sa­mis­ta, vii­saut­ta ja luot­ta­mus­ta kai­kil­le su­vi­seu­ra­työ­hön osal­lis­tu­vil­le.

– Suviseuratyö on vaatinut koko perheeltä paljon, mutta se on myös antanut paljon, Tornion Suviseurojen puhtaanapidon vastuuhenkilö Mika Hanhisuanto kokee. Kuva on otettu Vaasan Suviseuroissa, joissa Mika johti purkutyön aikaista jätteiden keräilyä, lajittelua ja poiskuljettamista.

– Su­vi­seu­ra­työ on vaa­ti­nut koko per­heel­tä pal­jon, mut­ta se on myös an­ta­nut pal­jon,

Tor­ni­on Su­vi­seu­ro­jen puh­taa­na­pi­don vas­tuu­hen­ki­lö Mika Han­hi­su­an­to ko­kee.

Kuva on otet­tu Vaa­san Su­vi­seu­rois­sa, jois­sa Mika joh­ti pur­ku­työn ai­kais­ta jät­tei­den

ke­räi­lyä, la­jit­te­lua ja pois­kul­jet­ta­mis­ta.

Tor­ni­on Su­vi­seu­ro­jen puh­taa­na­pi­don vas­tuu­hen­ki­lö Mika ja Saa­ra Han­hi­su­an­to

Kuva: Su­vi­seu­ra­tie­do­tus