Mik­ko Y. Kin­nu­nen

Pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat ju­lis­ta­vat, et­tä syn­nin val­ta on voi­tet­tu.

Oli var­hai­nen aa­mu. Sa­pat­ti oli juu­ri päät­ty­nyt. Jee­suk­sen kuo­le­mas­ta ja hau­taa­mi­ses­ta oli ku­lu­nut kol­me päi­vää. Mag­da­lan Ma­ria, Jo­han­na, Jaa­ko­bin äi­ti Ma­ria sekä muu­ta­mia mui­ta nai­sia saa­pui toi­mit­ta­maan vii­meis­tä rak­kau­den pal­ve­lus­ta Jee­suk­sel­le.

Luuk­kaan ku­vauk­sen mu­kaan nai­set oli­vat ol­leet seu­raa­mas­sa Gol­ga­tan ras­kai­ta ta­pah­tu­mia sekä Jee­suk­sen hau­taa­mis­ta. He oli­vat omin sil­min näh­neet, kuin­ka hau­ta­luo­lan auk­ko lo­puk­si sul­jet­tiin. Kun he nyt saa­pui­vat hau­dal­le, yl­lä­tys oli suu­ri − hau­dan sul­ke­va kivi oli vie­ri­tet­ty pois. Vie­lä suu­rem­pi häm­mäs­tys heil­le oli, et­tei Jee­sus enää ol­lut­kaan hau­das­sa.

Jee­sus on ylös­nou­se­mus ja elä­mä

Hau­dal­la oli kak­si mies­tä sä­deh­ti­vän kirk­kais­sa vaat­teis­sa. Nämä Her­ran en­ke­lit sa­noi­vat nai­sil­le: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta. Muis­ta­kaa, mitä hän sa­noi teil­le ol­les­saan vie­lä Ga­li­le­as­sa: ’Näin täy­tyy käy­dä: Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin ja ris­tiin­nau­li­taan, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta.’” (Luuk. 24:5−7.) Jee­sus it­se oli tä­män heil­le ker­to­nut.

Voi vain ku­vi­tel­la, kuin­ka val­ta­va häm­men­nys ja ilo täyt­ti si­sar­ten mie­let. Rak­kain Jee­sus ei ol­lut­kaan kuol­lut. Hän oli voit­ta­nut kuo­le­man val­lan ja nous­sut ylös! Jee­sus sa­noo: ”Minä olen ylös­nou­se­mus ja elä­mä. Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le. Us­kot­ko tä­män?” (Joh. 11:25−26.) Kan­nat­taa us­koa.

Pie­ta­rin toi­vo he­rää

Nai­set läh­ti­vät hau­dal­ta ja ker­toi­vat uu­ti­set apos­to­leil­le, mut­ta nämä ei­vät us­ko­neet hei­tä. Ei ih­me, sil­lä vain muu­ta­ma päi­vä sit­ten oli ko­et­tu jär­kyt­tä­viä asi­oi­ta. Epä­toi­vo oli mu­ser­ta­nut mie­let.

Eh­kä kaik­kein epä­toi­voi­sin oli Pie­ta­ri. Kii­ras­tors­tai-il­ta­na hän oli jou­tu­nut kiel­tä­jän pai­kal­le. Pie­ta­ri var­mas­ti muis­ti Jee­suk­sen ar­mah­ta­van kat­seen. Hä­nel­lä oli­si ol­lut asi­aa Mes­ta­ril­le.

Pie­ta­ri läh­ti juok­su­jal­kaa hau­dal­le, mut­ta löy­si vain kää­rin­lii­nat. Hän­kin ih­met­te­li, mitä on ta­pah­tu­nut. Myö­hem­min Pie­ta­ri sai pa­laa­mi­sen ar­mon ja hä­nes­tä tuli ah­ke­ra Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­mies (esim. Joh. 21:15−19 ja Ap. t. 1−4).

Val­he­saar­naa ei kan­na­ta us­koa

Jee­suk­sen hau­dal­ta läh­ti toi­sen­lai­nen­kin vies­ti, ai­kan­sa va­leu­u­ti­nen. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa ku­va­taan, kuin­ka Her­ran en­ke­li il­mes­tyi avaa­maan hau­dan. Sil­loin hau­taa var­ti­oi­vat Pi­la­tuk­sen so­ti­laat al­koi­vat va­pis­ta ja kaa­tui­vat kuin kuol­leet maa­han. Sii­tä toi­vut­tu­aan so­ti­laat me­ni­vät yli­pap­pien luok­se ker­to­maan, mitä oli ta­pah­tu­nut. Näi­den neu­vo­tel­tua van­him­pien kans­sa, tu­li­vat he sii­hen tu­lok­seen, et­tä on lai­tet­ta­va liik­keel­le val­he. Yli­pa­pit lah­joi­vat so­ti­laat ra­hal­la ja pyy­si­vät ker­to­maan, et­tä hei­dän nuk­ku­es­saan ope­tus­lap­set va­ras­ti­vat Jee­suk­sen ruu­miin. (Matt. 28:1−15.)

Val­heen saar­naa­jia on ai­na ol­lut liik­keel­lä: ”Sil­lä te olet­te val­heen saar­naa­jat, ja kaik­ki kel­vot­to­mat lää­kä­rit”, sa­noi jo van­hurs­kas Job vil­pil­li­sil­le ys­tä­vil­leen (Job. 13:4). Ei kan­na­ta us­koa val­he­saar­naa. Se, mitä Ju­ma­la sa­nas­saan on il­moit­ta­nut, on yhä tot­ta. Evan­ke­liu­mi on us­kol­la omis­tet­ta­vis­sa.

Evan­ke­liu­mi: Luuk. 24:1–12

RAA­MAT­TU 1992: En­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä sa­pa­tin jäl­keen nai­set jo aa­mu­var­hai­sel­la me­ni­vät hau­dal­le ja ot­ti­vat hank­ki­man­sa tuok­su­öl­jyt mu­kaan. He ha­vait­si­vat, et­tä kivi oli vie­ri­tet­ty hau­dan suul­ta, ja kun he me­ni­vät si­säl­le hau­taan, he ei­vät löy­tä­neet Her­ran Jee­suk­sen ruu­mis­ta. Kun he oli­vat ym­mäl­lä täs­tä, hei­dän edes­sään sei­soi yh­täk­kiä kak­si mies­tä sä­deh­ti­vän kirk­kais­sa vaat­teis­sa. Nai­set pe­läs­tyi­vät ja pai­noi­vat kat­seen­sa maa­han. Mut­ta mie­het sa­noi­vat heil­le: ”Mik­si et­sit­te elä­vää kuol­lei­den jou­kos­ta? Ei hän ole tääl­lä, hän on nous­sut kuol­leis­ta. Muis­ta­kaa, mitä hän sa­noi teil­le ol­les­saan vie­lä Ga­li­le­as­sa: ’Näin täy­tyy käy­dä: Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin ja ris­tiin­nau­li­taan, mut­ta kol­man­te­na päi­vä­nä hän nou­see kuol­leis­ta.’” Sil­loin he muis­ti­vat, mitä Jee­sus oli pu­hu­nut. Hau­dal­ta pa­lat­tu­aan nai­set vei­vät täs­tä sa­nan yh­del­le­tois­ta ope­tus­lap­sel­le ja kai­kil­le muil­le. Nämä nai­set oli­vat Mag­da­lan Ma­ria, Jo­han­na ja Jaa­ko­bin äi­ti Ma­ria, ja vie­lä mui­ta­kin oli hei­dän kans­saan. He ker­toi­vat kai­ken apos­to­leil­le, mut­ta nämä ar­ve­li­vat nais­ten pu­hu­van omi­aan ei­vät­kä us­ko­neet hei­tä. Pie­ta­ri läh­ti kui­ten­kin juok­su­jal­kaa hau­dal­le. Kur­kis­ta­es­saan si­sään hän näki ai­no­as­taan kää­rin­lii­nat, ja hän läh­ti pois ih­me­tel­len mie­les­sään sitä, mikä oli ta­pah­tu­nut.

BIB­LIA: Mut­ta en­si­mäi­se­nä sab­ba­tin päi­vä­nä, san­gen var­hain, tu­li­vat he hau­dal­le ja kan­toi­vat hy­vän­ha­jui­sia yrt­te­jä, jot­ka he oli­vat val­mis­ta­neet, ja muu­ta­mat hei­dän kans­san­sa, niin he löy­si­vät ki­ven hau­dal­ta vie­ri­te­tyk­si pois, ja me­ni­vät sii­hen si­säl­le ei­kä löy­tä­neet Her­ran Je­suk­sen ruu­mis­ta. Ja ta­pah­tui, kuin he sii­tä epäi­li­vät, kat­so, kak­si mies­tä sei­soi hei­dän ty­kö­nän­sä kiil­tä­vis­sä vaat­teis­sa. Niin he pel­jäs­tyi­vät ja löi­vät kas­von­sa maa­ta päin. He sa­noi­vat heil­le: mik­si te elä­vää kuol­lei­den se­as­sa et­sit­te? Ei hän ole tääl­lä, mut­ta nou­si ylös; muis­ta­kaat, kuin­ka hän teil­le sa­noi, kuin hän vie­lä Ga­li­le­as­sa oli, sa­no­en: Ih­mi­sen Poi­ka pi­tää an­net­ta­man ylön syn­tis­ten ih­mis­ten kä­siin, ja ris­tiin­nau­lit­ta­man, ja kol­man­te­na päi­vä­nä nou­se­man ylös. Ja he muis­ti­vat hä­nen sa­nan­sa ja pa­la­si­vat jäl­leen hau­dal­ta ja il­moit­ti­vat kaik­ki nä­mät yh­del­le­tois­ta­kym­me­nel­le ja kai­kil­le muil­le. Ja ne oli­vat Ma­ria Mag­da­le­na ja Jo­han­na ja Ma­ria, Ja­ko­bin äi­ti, ja mui­ta hei­dän kans­san­sa, jot­ka näi­tä apos­to­leil­le il­moit­ti­vat. Ja hei­dän pu­heen­sa nä­kyi heil­le hou­rauk­sek­si, ei­kä he us­ko­neet hei­tä. Mut­ta Pie­ta­ri nou­si ja juok­si hau­dal­le, ja kuin hän kur­kis­ti si­säl­le, näki hän ai­no­as­ti lii­na­vaat­teet pan­tu­na, ja meni pois ih­me­tel­len it­sel­län­sä sitä, mikä ta­pah­tu­nut oli.