Ni­mi­merk­ki Tar­mo­kas per­hee­näi­ti

Kes­ki-ikään eh­ti­nee­nä per­hee­näi­ti­nä olen eh­ti­nyt jo osa­ni puo­les­ta ko­kea mo­nen­lais­ta. Ak­tii­vi­se­na tyyp­pi­nä olen työs­ken­nel­lyt use­al­la alal­la. Kor­ke­a­kou­luo­pis­ke­li­ja­na en miet­ti­nyt tai haa­veil­lut var­si­nai­ses­ti mis­tään uras­ta tai am­ma­tis­ta. Nau­tin uu­den op­pi­mi­ses­ta. Olen kul­ke­nut op­pi, in­to ja sy­dän mu­ka­na koh­ti uu­sia haas­tei­ta. Kou­lut­ta­nut it­se­ä­ni, men­nyt ai­na sitä koh­ti, mikä kiin­nos­taa ja mikä pa­ran­tai­si mah­dol­li­suuk­si­a­ni työ­mark­ki­noil­la.

Las­ten var­hai­si­äs­sä hoi­din hei­tä ko­to­na ja kä­vin osa-ai­ka­työs­sä. Sit­tem­min elä­mä on sol­ju­nut niin, et­tä en ole työl­lis­ty­nyt va­ki­tui­siin, pi­tem­piin työ­suh­tei­siin. Mo­nen­lais­ta it­sel­le­ni mie­lui­saa työ­tä olen teh­nyt, mut­ta vain pät­kis­sä, lo­mit­ta­ja­na, keik­ka­lai­se­na, si­jai­se­na ja osa-ai­kai­se­na. Kai­puu ko­ko­ai­kai­seen työ­hön on kas­va­nut it­ses­sä­ni niin suu­rek­si, et­ten ha­lu­ai­si enää toi­mia ”heit­to­pus­si­na”, vaik­ka jous­ta­va olen­kin.

Äi­ti­nä olen saa­nut tar­jo­ta läs­nä­o­le­vaa, osal­lis­ta­vaa ja kan­nus­ta­vaa kas­va­tus­ta lap­sil­lem­me. Olen toi­mi­nut au­to­kou­lun opet­ta­ja­na, tak­si­kus­ki­na sekä di­gi­op­paa­na nuo­ril­lem­me. Jaam­me vas­tui­ta puo­li­so­ni kans­sa. Ko­dis­sam­me val­lit­see avoin ja vä­li­tön il­ma­pii­ri, jos­sa ja­e­taan niin ar­jen ta­pah­tu­mia ja kuu­lu­mi­sia kuin ajan­koh­tai­sia ai­hei­ta sekä sy­väl­li­si­ä­kin tee­mo­ja.

Olen ko­ke­nut myös ajoit­tai­sia ma­sen­nuk­sen tun­tei­ta sekä hen­kis­tä jak­sa­mat­to­muut­ta, joka on on­nek­si ol­lut ohi­me­ne­vää. Toi­min­ta­ni on voi­nut het­kit­täin ”sa­ka­ta”. On pi­tä­nyt tie­toi­ses­ti kek­siä it­sel­le mie­le­käs­tä te­ke­mis­tä. Ky­syä it­sel­tä: mikä mi­nua vir­kis­tää?

Työ­päi­vän jäl­keen olen kai­van­nut no­ko­set. Il­lal­la taas hau­kot­te­len ja koen, et­tä uni voit­taa ja ve­tää pe­tiin. Kun taas työ­tä vail­la ole­va­na kai­paan omaa ti­laa ja ihan konk­reet­ti­ses­ti sitä, et­tä saan ol­la etääl­lä ko­dis­ta. Omis­sa ym­py­röis­sä­ni. Omis­sa aja­tuk­sis­sa­ni. To­teut­taa jol­lain lail­la it­se­ä­ni. Teh­dä it­sel­le­ni mie­lei­siä asi­oi­ta, muu­al­la kuin ko­to­na.

Per­hee­nä olem­me liik­ku­neet luon­nos­sa sekä käy­neet mar­jas­ta­mas­sa. In­nok­kaa­na poi­mi­ja­na olen myös myy­nyt mar­jo­ja. Puo­li­son kans­sa yh­tei­set reis­sut met­sän sii­mek­ses­sä ovat tar­jon­neet tar­peel­lis­ta yh­teis­tä ai­kaa ja jut­te­lu­tuo­ki­oi­ta. Olen ol­lut ai­dos­ti iloi­nen sii­tä, et­tä sain ol­la puo­lu­kas­sa kau­nii­na syys­päi­vi­nä.

Mi­nun päi­vä­ryt­mi­ni on ai­na yh­tä sään­nöl­li­nen. Mie­hen käy­des­sä päi­vä­työs­sä hän nä­kee tär­ke­ä­nä sen, et­tä las­kut tu­le­vat mak­se­tuk­si, au­tos­sa on ben­saa työ­mat­koil­le ja sääs­töön­kin jäi­si va­ro­ja. Hän ky­se­lee mi­nul­ta, mi­ten on työn­ha­ku eden­nyt. Toi­voo ja ru­koi­lee, et­tä työn­ha­ku­ni on­nis­tai­si. On kan­nus­ta­va. Mi­nun vas­tuul­la­ni on usein kau­pas­sa käyn­ti ja ruo­an­lait­to, lau­an­tai­nen imu­roin­ti­päi­vä on säi­ly­tet­ty isäl­le ja lap­sil­le. Täl­löin on mi­nul­la on va­paa­ta, jol­loin läh­den lii­kun­ta­har­ras­tus­ten pa­riin.

Has­sua kyl­lä, mut­ta ra­has­ta pu­hu­taan pal­jon enem­män sil­loin, kun sitä on vä­hän. Näin ai­na­kin mei­dän per­hees­sä. Lap­set lie­ne­vät saa­neet suh­teel­li­sen re­a­lis­ti­sen ku­van, mi­hin ra­haa ta­lou­den­pi­dos­sa ku­luu – ja op­pi­neet myös jär­ke­vää ra­han­käyt­töä. Apua on ai­na tar­jol­la, sitä pi­tää vain ha­kea sin­nik­kääs­ti ja ajal­laan.

Työt­tö­myys on epä­mu­ka­va asia, jota ei toi­voi­si ke­nen­kään osak­si. Elin­kus­tan­nuk­set ovat nou­se­va tren­di, ruo­ka­kin on ny­ky­ään niin kal­lis­ta ja sitä me­nee pal­jon poi­ka­val­tai­ses­sa per­hees­sä. Var­si­nai­ses­ti puu­tet­ta ei ole tar­vin­nut kär­siä, mut­ta kei­not sen­kin vält­tä­mi­seen ovat mo­net.

Työt­tö­myys on yl­lät­tä­vä kään­ne elä­mäs­sä, sen kans­sa on päi­vä ker­ral­laan elet­tä­vä. Ver­tais­tu­ki ja kaik­ki eteen­päin aut­ta­mi­nen, ku­ten ta­lou­del­li­nen tuki ja työn­haun te­hos­ta­mi­nen, vin­kit työ­pai­kois­ta ja ai­to kan­nus­tus­ta­mi­nen aut­taa työ­tön­tä. Vil­pi­tön ym­mär­rys, et­tä ih­mi­nen ha­lu­aa eteen­päin elä­mäs­sä. Se, et­tä joku tar­jo­ai­si työ­tä, oli­si sy­dä­mel­li­nen ele per­hee­näi­dil­le.

Ke­lan tu­kien leik­kauk­set osu­vat lii­an ki­pe­äs­ti työt­tö­mään van­hem­paan. Hä­nen ja per­heen­sä lei­pä ka­ven­tuu puo­lik­kaas­ta sii­vuun. Il­man lap­si­ko­ro­tuk­sia on suo­ras­taan mah­do­ton pär­jä­tä. Työt­tö­myys­tu­ki ei rii­tä kuin hä­din tus­kin asun­to­lai­nan erän ly­hen­nyk­seen. Kil­van kas­va­vat pait­si ko­rot, myös apua tar­vit­se­vien jo­not.

Työn­ha­ku­kaan ei ole ihan hel­poim­mas­ta pääs­tä. Val­mis­tuin vas­ta uu­teen am­mat­tiin ja olin aja­tel­lut löy­tä­vä­ni suo­raan työ­pai­kan op­pi­so­pi­muk­sen kaut­ta. Näin ei käy­nyt. Suh­dan­teet jyl­lää­vät, ja ei­pä ol­lut­kaan töi­tä am­mat­ti­lai­sel­le alal­la, jol­la pu­hu­taan ole­van. Pi­tää roh­je­ta kat­soa osaa­mis­taan laa­jem­min, ha­kea usei­ta paik­ko­ja. Sa­moin ha­ke­muk­siin ja työ­ky­se­lyi­hin vas­tauk­set voi­vat vii­pyä tai jää­dä tu­le­mat­ta. Täl­löin työl­lis­ty­mi­nen voi tun­tua vii­li­pyt­ty­mäi­sen hi­taal­ta.

Olen kui­ten­kin jo sii­nä iäs­sä, et­tä työ­e­lä­mä­tai­to­jen li­säk­si tun­nis­tan omat ky­vyk­kyy­te­ni ja tai­to­ni sekä voi­ma­va­ra­ni. Työ­ka­lu­pa­kis­sa on it­se­tun­te­mus­ta, vas­tuu­not­to­ky­kyä, si­tou­tu­mi­sen tai­toa ja mo­nia mui­ta hy­vei­tä, joi­ta työs­sä­o­lo on jo kar­tut­ta­nut. Mi­nul­la on lah­jo­ja mo­neen.

Kun ta­paan ih­mi­siä seu­rois­sa, kau­pas­sa tai kirp­pu­to­ril­la, usein pu­hu­taan töis­tä ja säis­tä. Ei ai­na tun­nu ki­val­ta vas­ta­ta sen tu­han­nen­nen ker­ran ky­sy­myk­seen, olet­ko ol­lut töis­sä vii­me ai­koi­na. Em­paat­ti­sen ys­tä­vän­kin koh­dal­la huo­maan na­pa­kan vas­tauk­sen jäl­keen poik­ke­a­va­ni jo muu­hun ai­hee­seen.

Har­mit­taa se, et­tä työt­tö­mä­nä jou­tuu ikään kuin se­lit­te­le­mään ti­lan­net­taan. Ti­lan­ne ei ole niin ta­sa­pai­noi­nen kuin työs­sä käy­väl­lä. Se ei sitä syys­tä­kään ole, ai­heut­taa­han työn­puu­te jo it­ses­sään elä­män ka­ven­tu­mis­ta mo­nil­ta osin. Jo­kai­sen elä­mä on kui­ten­kin ihan yh­tä ar­vo­kas, oli sit­ten töi­tä tai ei.

Elä­mä­no­sia aja­tel­les­sa on käy­nyt mie­les­sä, et­tä mik­si tuo toi­nen, vaik­ka­pa oma sis­ko tai veli, saat­to­mies taik­ka naa­pu­ri, saa pors­kut­taa vuo­des­ta toi­seen sa­mas­sa työs­sä. Mie­he­ni­kään ei ole tain­nut teh­dä yh­tään var­si­nais­ta työ­ha­ke­mus­ta, ja minä nii­tä rus­tai­len vii­koit­tain.

Koen kii­tol­li­suut­ta us­kon lah­jas­ta, ter­vey­des­tä, lap­sis­ta ja puo­li­sos­ta. Per­hees­tä ja su­vus­ta. Ys­tä­vis­tä­kin, vaik­ka en niin usein hei­dän luok­se pää­se­kään pit­kien vä­li­mat­ko­jen vuok­si. Yh­tey­den­pi­to­ta­vat ovat mo­net. On läs­nä­o­loa, vä­lit­tä­mis­tä ja rak­kaut­ta.

Koen myös toi­sia tun­te­mi­sia. Jo­na­kin päi­vä­nä olen tar­mok­kaas­ti ha­ke­mus­ten kim­pus­sa, toi­se­na päi­vä­nä le­väh­dän tai puu­hai­len jo­tain muu­ta. Iloi­suu­te­ni ja hup­sut­te­lu­ni soi­sin säi­ly­vän. Lap­set ais­ti­vat her­käs­ti, jos äi­din mie­li­a­las­sa on apeut­ta. Viih­dyn sil­loin mie­luus­ti ihan it­sek­seen, omis­sa olois­sa­ni.

Lap­sil­la on hy­viä har­ras­tei­ta, ku­ten it­sel­lä­ni­kin. Nuo­ret me­nes­ty­vät kou­lus­sa. Pär­jää­vät ja löy­tä­vät alan­sa, työl­lis­ty­vät. Lap­sis­sa on tu­le­vai­suus. Mut­ta on se mi­nus­sa­kin. Kun­han vain sai­sin työ­tä.

Mi­nun mot­to­ni on ”vie­ri­vä kivi ei sam­ma­loi­du”. En ole lan­nis­tu­nut, vaan an­nan it­sel­le­ni ti­laa. Kuu­los­te­len it­se­ä­ni, mikä täl­le päi­väl­le oli­si hyvä rat­kai­su. Kir­joi­tan it­sel­le­ni viik­ko-oh­jel­man, jos­sa jo­kai­sel­le päi­väl­le on joku meno taik­ka te­ke­mi­nen, ku­ten lei­von­ta. Käyn myös kun­to­sa­lil­la ja har­ras­tan mo­ni­puo­lis­ta lii­kun­taa. Kuun­te­len pod­cas­te­ja ja luen kir­jas­tos­sa. Py­syn ajan ta­sal­la. Ke­hi­tän it­se­ä­ni. En­nen kaik­kea ko­e­tan ol­la avoin mah­dol­li­suuk­sil­le sekä lem­peä it­sel­le­ni.

Olen mu­ka­na myös va­paa­eh­tois­työs­sä, voi­ma­va­ro­je­ni mu­kaan. Näin saan si­säl­töä ja mu­ka­vaa vaih­te­lua elä­mää­ni. Koen, et­tä sy­dän oh­jaa sin­ne, mis­sä tar­vi­taan. Lä­him­mäis­tä aut­ta­es­sa­ni koen, et­tä oma ym­mär­rys sai­rauk­sia ja elä­män va­ja­vuuk­sia koh­taan on li­sään­ty­nyt. Ym­mär­rän heik­ko­ja ja sai­rai­ta. Ha­lu­an ol­la hei­dän tu­ke­naan ja rin­nal­laan. Ha­lu­an tuo­da iloa toi­sil­le.

Sii­o­nin työ­hön ei ole lä­hes­kään ai­na help­poa osal­lis­tua. Mo­nes­ti niis­sä­kin tar­vi­taan ajal­li­sia va­ro­ja, kun lei­vo­taan, os­te­taan na­ru­tus­voit­to­ja ja kuk­kia pöy­dil­le. Jol­le­kin saat­taa ol­la jo se, et­tä saa it­sel­leen ja per­heel­leen ruo­an pöy­tään, jär­jes­te­lys­sä. Ai­na­kin se vaa­ti voi­ma­va­ro­ja, kun lä­hes joka ker­ta kau­pas­sa las­kee ra­ho­jen riit­tä­vyyt­tä, jos ti­li­päi­vä ei ole täl­lä vii­kol­la.

Mie­les­tä­ni Sii­o­nin työs­sä pi­täi­si pa­rem­min tun­nis­taa, pu­hua ja myön­tää osal­lis­tu­mi­sen mah­dol­li­suu­det. Luo­da nii­hin jo­kai­sel­le ja eri elä­män­ti­lan­tei­siin so­pi­via mal­le­ja. Työ­muo­dois­sa aja­tel­laan usein, mi­ten yh­des­sä osal­lis­tu­taan. Vaik­ka­pa myy­jäis­vas­tuu­ta voi­si ja­kaa niin, et­tä kus­tan­nuk­sia ai­heut­ta­vien ta­po­jen si­jaan voi­si osal­lis­tua hank­ki­mal­la työn­te­ki­jät vuo­roi­hin.

Ken­ties rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä voi­si ol­la si­säl­lä pos­ti­laa­ti­kon tyyp­pi­nen pie­nem­pi laa­tik­ko? Tä­hän jä­se­net sai­si­vat ha­lu­tes­saan lait­taa pos­tia, ku­ten jä­se­nyy­sil­moi­tuk­sia, ide­oi­ta tai eh­do­tuk­sia toi­mi­kun­nil­le tai ihan vain pa­lau­tet­ta toi­min­nas­ta.