Har­ri Vä­hä­jylk­kä

Pyhä Hen­ki toi­mii ak­tii­vi­ses­ti ja saa ai­kaan hy­viä asi­oi­ta: Hen­ki muun mu­as­sa lah­joit­taa us­ko­val­le py­sy­vän rau­han ja roh­keu­den saar­na­ta syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta.

Yhä tä­nään on tot­ta Jee­suk­sen lu­paus omil­leen, et­tä nämä ei­vät jää yk­sin. Us­ko­vai­sen sy­dä­mes­sä asuu ja vai­kut­taa sama Ju­ma­lan Hen­ki, jos­ta Jee­sus pu­hui ope­tus­lap­sil­le en­nen kuo­le­maan­sa. Näin Ju­ma­la it­se on läs­nä niin yk­sit­täi­sen us­ko­vai­sen ih­mi­sen si­sim­mäs­sä kuin Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan kes­kel­lä.

Ju­ma­lan Hen­ki toi­mii ak­tii­vi­ses­ti ja saa ai­kaan hy­viä asi­oi­ta. Hel­lun­tain ta­pah­tu­mat ker­to­vat Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta us­ko­vais­ten kes­kel­lä. Hiu­kan ai­em­min luk­ko­jen taak­se pa­en­neet pe­lok­kaat ope­tus­lap­set toi­mi­vat nyt ai­van toi­sin. He al­ka­vat ju­lis­taa voi­mal­li­ses­ti Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja mo­nil­la kie­lil­lä. Ai­em­min Jee­suk­sen kiel­tä­nyt Pie­ta­ri pi­tää nyt kan­san­sa jä­se­nil­le vä­ke­vän pa­ran­nus­saar­nan. Pie­ta­rin pu­hees­sa nä­kyy Py­hän Hen­gen voi­ma, joka pal­jas­taa kuu­li­joi­den syn­nit, mut­ta tuo tar­jol­le myös Ju­ma­lan pe­las­ta­van ar­mon. Pie­ta­ri ju­lis­taa sitä ar­moa, jon­ka hän it­se on saa­nut ko­kea lan­ke­a­mi­sen­sa jäl­keen. Vaik­ka Ju­ma­lan lap­si tun­tee it­ses­sään ar­kuut­ta, Pyhä Hen­ki an­taa hä­nel­le voi­man tun­nus­taa us­koa ja pu­hua sii­tä.

Hen­ki saa ai­kaan rak­kau­den

Pyhä Hen­ki saa ai­kaan us­ko­vai­sen sy­dä­mes­sä rak­kaut­ta Jee­suk­seen ja kuu­li­ai­suut­ta Ju­ma­lan tah­dol­le. Jee­sus to­te­aa, et­tä joka ei ra­kas­ta hän­tä, ei myös­kään nou­da­ta hä­nen sa­naan­sa. Ajas­sam­me ha­vait­ta­van Ju­ma­lan sa­nas­ta luo­pu­mi­sen sy­vin syy on rak­kau­den sam­mu­mi­nen Jee­sus­ta koh­taan. Rak­kaus Jee­suk­seen ei ole ai­toa, mi­kä­li ei ole ha­lua nou­dat­taa hä­nen sa­naan­sa. Pyhä Hen­ki puo­les­taan opet­taa elä­mään Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan. It­ses­tään syn­ti­nen ih­mi­nen ei löy­dä voi­maa elää ja toi­mia oi­kein.

Jee­sus to­te­aa Py­häs­tä Hen­ges­tä, et­tä Isä lä­het­tää Hen­gen Jee­suk­sen ni­mes­sä. Näin Ju­ma­lan kol­me per­soo­naa toi­mi­vat yh­des­sä, sil­lä Ju­ma­la on yk­si. Py­hän Hen­ki ei kos­kaan ope­ta vas­toin Ju­ma­lan sa­naa ei­kä toi­mi Ju­ma­lan tah­don vas­tai­ses­ti. Jee­suk­sen mu­kaan Pyhä Hen­ki ”opet­taa teil­le kai­ken ja pa­laut­taa mie­leen­ne kai­ken, mitä olen teil­le pu­hu­nut” (Joh. 14:26). Pyhä Hen­ki ko­ko­aa lau­maa Kris­tuk­sel­le, Hy­väl­le Pai­me­nel­le. Hän on seu­ra­kun­nan to­del­li­nen pää.

Epäi­lyk­set väis­ty­vät

Ju­ma­lan lap­set ko­koon­tu­vat sa­nan ää­rel­le ky­sy­mään ja kuu­le­maan, mitä Ju­ma­la tah­too sa­noa Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Seu­rois­sa ru­koil­laan, et­tä Ju­ma­la avai­si sa­nan­sa niin sa­nan­pal­ve­li­jal­le kuin sen kuu­li­jal­le. Ju­ma­lan lap­si ko­kee iloa sii­tä, et­tä Pyhä Hen­ki pa­laut­taa mie­liin Jee­suk­sen lu­pauk­sia ja ope­tuk­sia yhä uu­del­leen ja uu­del­leen. Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa voi ko­kea, et­tä näin­hän tämä asia on­kin ja sy­dän yh­tyy pu­hut­tuun sa­naan. Tur­hat epäi­lyk­set väis­ty­vät, kun Jee­sus yhä opet­taa Hen­ken­sä kaut­ta.

Ju­ma­lan he­rät­tä­es­sä ih­mi­sen syn­nin­tun­non tämä ko­kee rau­hat­to­muut­ta syn­tien täh­den. Syn­ti tuo pel­koa ja le­vot­to­muut­ta. Ih­mi­nen al­kaa et­siä rau­haa le­vot­to­maan si­sim­pään­sä. Jee­sus lu­paa py­sy­vän rau­han it­seen­sä us­ko­val­le.

An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi tuo tai­vaal­li­sen rau­han et­si­vän ih­mi­sen sy­dä­meen. Jee­sus to­te­aa, et­tä se on eri­lai­nen rau­ha kuin maa­il­man an­ta­ma. Maa­il­mas­ta ih­mi­nen voi löy­tää vain vä­li­ai­kai­sen tai paa­tu­muk­sen rau­han. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta on löy­dät­tä­vis­sä rau­ha, joka kes­tää, tyyn­nyt­tää mie­len ja an­taa uu­den roh­keu­den.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 14:23–29

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus vas­ta­si: ”Jos joku ra­kas­taa mi­nua, hän nou­dat­taa mi­nun sa­naa­ni. Mi­nun Isä­ni ra­kas­taa hän­tä, ja me tu­lem­me hä­nen luok­seen ja jääm­me asu­maan hä­nen luok­seen. Se, joka ei mi­nua ra­kas­ta, ei nou­da­ta mi­nun sa­naa­ni -- mut­ta sana, jon­ka te kuu­let­te, ei ole mi­nun oma­ni, vaan Isän, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt. ”Tä­män minä olen pu­hu­nut teil­le nyt, kun vie­lä olen tei­dän luo­nan­ne. Puo­lus­ta­ja, Pyhä Hen­ki, jon­ka Isä mi­nun ni­mes­sä­ni lä­het­tää, opet­taa teil­le kai­ken ja pa­laut­taa mie­leen­ne kai­ken, mitä olen teil­le pu­hu­nut. ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon. Kuu­lit­te­han, mitä sa­noin: minä me­nen pois, mut­ta tu­len taas tei­dän luok­sen­ne. Jos ra­kas­tai­sit­te mi­nua, te iloit­si­sit­te sii­tä, et­tä minä me­nen Isän luo, sil­lä Isä on mi­nua suu­rem­pi. Olen pu­hu­nut täs­tä jo nyt, jot­ta te us­koi­sit­te, kun se ta­pah­tuu.

Bib­lia: Je­sus vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: joka mi­nua ra­kas­taa, se pi­tää mi­nun sa­na­ni; ja mi­nun Isä­ni ra­kas­taa hän­tä, ja me tu­lem­me hä­nen ty­kön­sä, ja asum­me hä­nen ty­kö­nän­sä. Joka ei mi­nua ra­kas­ta, ei se mi­nun sa­no­ja­ni kät­ke: ja se sana, jon­ka te kuu­let­te, ei ole mi­nun, vaan Isän joka mi­nun lä­het­ti. Näi­tä olen minä teil­le pu­hu­nut, ol­les­sa­ni tei­dän kans­san­ne. Mut­ta Loh­dut­ta­ja, Pyhä Hen­ki, jon­ka Isä on lä­het­tä­vä mi­nun ni­mee­ni, hän opet­taa teil­le kaik­ki ja muis­tut­taa teil­le kaik­ki, mitä minä teil­le sa­no­nut olen. Rau­han minä jä­tän teil­le, mi­nun rau­ha­ni minä an­nan teil­le: en minä an­na teil­le niin­kuin maa­il­ma an­taa. Äl­kään tei­dän sy­dä­men­ne mur­heel­li­nen ol­ko, äl­kään myös pel­jät­kö. Te kuu­lit­te mi­nun sa­no­van: minä me­nen pois ja tu­len jäl­leen tei­dän ty­kön­ne. Jos te mi­nua ra­kas­tai­sit­te, niin te to­sin iloit­si­sit­te, et­tä minä sa­noin: minä me­nen Isän tykö; sil­lä Isä on suu­rem­pi mi­nua. Ja nyt minä sa­non teil­le en­nen kuin se ta­pah­tuu, et­tä te us­koi­sit­te, kuin se ta­pah­tu­nut on.