JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Valoa kohti – ajatuksia nuoren kamppailusta mielen haasteiden kanssa, osa 2

Nykyiset blogit
12.3.2025 6.10

Juttua muokattu:

4.3. 14:00
2025030414000220250312061000

Kuva tyttäreltä

Kuva tyttäreltä

Tämä blo­gi­pos­taus jul­kais­taan kah­des­sa osas­sa. Ai­em­min jul­kais­tu osuus on äi­din kir­joit­ta­ma, tämä tyt­tä­ren.

Kamp­pai­lin jo nuo­re­na so­si­aa­lis­ten suh­tei­den ja oman it­se­ni kans­sa. Koin jo sil­loin ole­va­ni jo­ten­kin poik­ke­a­val­la ta­val­la eri­lai­nen ja jäin­kin her­käs­ti ul­ko­puo­lel­le. So­si­aa­li­sen tai­ta­mat­to­muu­te­ni, herk­kyy­te­ni ja vää­ri­nym­mär­rys­ten vuok­si ajau­duin usein eri ih­mis­ten kans­sa rii­toi­hin.

Mui­den us­ko­vais­ten men­tyä eri kou­luun ylä­kou­luun mi­nun oli vai­ke­aa löy­tää ys­tä­viä ikä­luo­kas­ta­ni ja no­pe­as­ti aloin saa­da osak­se­ni jon­kin­lais­ta syr­jin­tää.

Jos­sa­kin seis­ka­luo­kan puo­li­vä­lis­sä, rei­lu seit­se­män vuot­ta sit­ten, syr­jin­tä muut­tui nä­ky­väm­mäk­si ja aloin li­säk­si saa­da so­mes­sa ano­nyy­me­ja vi­ha­vies­te­jä esi­mer­kik­si pu­keu­tu­mi­ses­ta­ni ja ul­ko­nä­ös­tä­ni.

Sa­moi­hin ai­koi­hin rii­taan­nuin yh­den sil­loi­sen par­haan ys­tä­vä­ni kans­sa, ja rii­dan seu­rauk­se­na me­ne­tin tuon ys­tä­vän. Rii­dan pää­tyt­tyä, noin puo­len vuo­den ku­lut­tua, huo­ma­sin pa­han olon jää­neen pääl­le.

Muis­tan, mi­ten aluk­si vält­te­lin aja­tus­ta ma­sen­nuk­ses­ta. “Mi­nul­la on vain huo­no päi­vä”, ajat­te­lin usein. Huo­no­ja päi­viä kui­ten­kin ker­tyi, ja en­nen pit­kään te­ko­syyt lop­pui­vat. Aloin pik­ku­hil­jaa kä­sit­tää, et­tä syy on jos­sain sy­vem­mäl­lä.

Yk­si­näi­syys jat­kui ja kiu­saa­mi­nen pa­he­ni. On­gel­ma oli nä­ky­vä, mut­ta ku­kaan ei tah­to­nut teh­dä asi­al­le mi­tään. Ei edes, vaik­ka yri­tin pu­hua sii­tä ih­mi­sil­le. Pel­kä­sin ryh­mä­töi­tä ja nii­tä tun­te­ja, jol­loin opet­ta­ja ei ol­lut mää­rän­nyt is­tu­ma­jär­jes­tys­tä. Vä­li­tun­nil­la näin ih­mis­ten kat­seis­ta jo kau­kaa, et­ten ol­lut ter­ve­tul­lut po­ruk­kaan. Rin­nak­kais­luo­kal­la mi­nul­la oli on­nek­si muu­ta­ma ys­tä­vä, mut­ta meil­lä oli usein vä­li­tun­nit eri ai­kaan, jo­ten se­kin oli ai­ka lai­ha loh­tu.

In­ho­sin kou­lua, kos­ka en kes­tä­nyt jat­ku­vaa yk­si­näi­syyt­tä ja ah­dis­tus­ta. Ka­si­luo­kal­la muu­tin it­se­ä­ni kel­va­tak­se­ni toi­sil­le. Syö­mi­sen kont­rol­loin­nis­ta ja syö­mät­tö­myy­des­tä tuli sel­viy­ty­mis­kei­no­ni, kun en us­kal­ta­nut men­nä kou­lus­sa yk­sin syö­mään. Koin an­sain­nee­ni kär­si­mys­tä, kos­ka us­koin kiu­saa­mi­sen ole­van oma syy­ni.

Voin­ti­ni meni pik­ku­hil­jaa niin huo­nok­si, et­tä pää­dyin pur­ka­maan pa­haa olo­a­ni sa­tut­ta­mal­la it­se­ä­ni, vaik­ka olin jos­kus pai­nok­kaas­ti jol­le­kin to­den­nut, et­ten kos­kaan pää­tyi­si te­ke­mään niin. Pa­rin vuo­den ajan peit­te­lin olo­a­ni ko­to­na. It­kin vain il­tai­sin pei­ton al­la, kun kaik­ki muut jo nuk­kui­vat. Jos­kus yri­tin va­ro­vas­ti ker­toa olos­ta­ni van­hem­mil­le­ni, mut­ta he ei­vät ot­ta­neet asi­aa to­sis­saan, jo­ten jat­koin esit­tä­mis­tä. Ker­ran kui­ten­kin toi­nen van­hem­mis­ta­ni näki ar­vet kä­sis­sä­ni ja uh­ka­si lä­het­tää mi­nut hoi­toon. En ol­lut toi­vo­nut sel­lais­ta re­ak­ti­o­ta, olin vain kai­van­nut tu­kea ja ym­mär­rys­tä. It­sen­sä sa­tut­ta­mi­nen on mo­nil­le – ja oli myös mi­nul­le – sel­viy­ty­mis­kei­no ja jon­kin­lai­nen avun­huu­to.

En saa­nut apua kou­lus­ta en­kä ko­toa. Siis­pä tu­keu­duin hä­dis­sä­ni ven­to­vie­rai­siin ih­mi­siin. Mi­nun oli pak­ko saa­da pu­ret­tua olo­a­ni jol­le­kin. Se­kään ei kui­ten­kaan aut­ta­nut, vaan aloin saa­da ne­ga­tii­vi­sia kom­ment­te­ja avoi­muu­des­ta­ni. Mi­nut lei­mat­tiin huo­mi­on­ha­ki­jak­si ja mo­nil­la oli en­nak­ko­luu­lo­ja mi­nus­ta. Ih­mi­set luu­li­vat pa­han olon ja viil­te­lyn ole­van pelk­kää huo­mi­on­ha­kua. Ha­lu­ai­sin sa­noa, et­tä syr­ji­mi­nen ja ul­ko­puo­li­suus oli­vat vain kou­lu­e­lä­mään liit­ty­viä, mut­ta to­del­li­suu­des­sa sa­maa ul­ko­puo­li­suut­ta ja syr­jin­tää koin myös va­paa-ajal­la us­ko­vais­ten nuor­ten seu­ras­sa.

Ysi­luo­kal­le meno oli kau­he­aa, kun tie­si, mitä oli­si taas edes­sä. It­se­tun­to­ni oli kiu­saa­mi­sen myö­tä ro­mut­tu­nut niin, et­ten näh­nyt omaa ar­vo­a­ni lain­kaan. An­noin ih­mis­ten kä­vel­lä ylit­se­ni ja käyt­tää mi­nua so­si­aa­li­ses­ti hy­väk­si. Ai­nut kei­no­ni an­sai­ta mui­den ar­vos­tus­ta oli suos­tua kaik­keen ja ol­la mu­ka­va.

En kos­kaan ha­lun­nut aja­tel­la ole­va­ni kiu­sat­tu, mut­ta kun sit­ten erääl­lä vä­li­tun­nil­la yk­si rin­nak­kais­luo­kan poi­ka ve­täi­si tuo­lin al­ta­ni ja tö­mäh­din lat­ti­al­le, ym­mär­sin, et­tei tämä voi ol­la enää pelk­kää mie­li­ku­vi­tuk­se­ni tuo­tet­ta. Ar­ve­lin tuo­li­tem­pun ol­leen luok­ka­lai­se­ni po­jan idea – hä­nel­lä kun oli jos­tain syys­tä jo­tain pa­has­ti mi­nua vas­taan – ja sain­kin jäl­keen­päin kuul­la tuon ky­sei­sen po­jan mak­sa­neen vii­si eu­roa tuol­le te­ki­jäl­le. Muis­tan yhä, mi­ten ki­pe­ää teki is­tua tun­ti toi­sen­sa pe­rään yk­sin, viet­tää vä­li­tun­nit it­kien ves­sas­sa ja pe­lä­tä kuol­lak­seen kaik­kia esi­tel­miä, pu­hei­ta ja jopa tun­nil­la viit­taa­mis­ta.

Olin ai­na ol­lut tun­nol­li­nen op­pi­las, ja kä­vin kou­lua lu­ku­vuo­den lop­puun, vaik­ka en oli­si jak­sa­nut. Pe­rus­kou­lun vii­mei­sil­lä vii­koil­la olin niin kyl­läs­ty­nyt kaik­keen, et­ten enää jak­sa­nut ol­la mu­ka­va ja kilt­ti. Äi­ti­kin huo­les­tui, kun en ol­lut enää oma it­se­ni, ja pää­dyin jut­te­le­maan kou­lup­sy­ko­lo­gil­le. Psy­ko­lo­gi­käyn­neis­tä ei kui­ten­kaan ol­lut apua, ja ajat­te­lim­me äi­din kans­sa, et­tä eh­kä olo me­ni­si ajan kans­sa ohi.

Ysi­luo­kan jäl­keen pää­sin opis­toon. Opis­to­vuo­si an­toi pal­jon, mut­ta sil­ti ma­sen­nuk­se­ni vain sy­ve­ni. Opis­tos­sa ku­kaan ei ol­lut kat­so­mas­sa pe­rää­ni ja siel­lä jäi hel­pos­ti yk­sin. Olin tur­hau­tu­nut oloo­ni ja pu­rin sitä sa­tut­ta­mal­la it­se­ä­ni. Opis­tos­sa kä­vin pari ker­taa jut­te­le­mas­sa pai­kal­li­sel­le am­mat­ti­lai­sel­le, mut­ta ei se­kään aut­ta­nut.

Opis­ton jäl­keen aloi­tin lu­ki­on IB-lin­jan. Jak­soin käy­dä kou­lua pari kuu­kaut­ta, sit­ten voi­ma­ni lop­pui­vat ja jou­duin sai­raus­lo­mal­le. Aloi­tin mie­li­a­la­lää­ki­tyk­sen ja pää­sin jo­noon nuo­ri­so­vas­taa­no­ton psy­ko­lo­gil­le. Seu­raa­vaa­na ke­vää­nä mi­nun oli tar­koi­tus pa­la­ta lu­ki­oon, mut­ta en ol­lut edel­leen­kään sii­nä kun­nos­sa, et­tä kou­lun­käyn­ti oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta. Aloi­tin psy­ko­lo­gi­käyn­nit, mut­ta sii­tä­kään ei ol­lut apua, en­kä pi­tä­nyt psy­ko­lo­gin ta­vas­ta kä­si­tel­lä ih­mi­siä. Lääk­kees­tä ei myös­kään ol­lut apua.

Olin tuon ke­vään mu­ka­na eri­lai­sis­sa pa­ja­toi­min­nois­sa ja voin­nis­ta­ni huo­li­mat­ta hain yh­teis­haus­sa am­mat­ti­kou­luun kas­va­tus- ja oh­jau­sa­lal­le. En kui­ten­kaan pääs­syt kou­luun, ja va­ra­suun­ni­tel­ma­na ol­lut työ­pa­ja­kin pe­ruun­tui. Tun­tui, et­tei mi­nus­ta ole mi­hin­kään, ja toi­saal­ta taas tie­sin, et­tei­vät voi­ma­ni riit­täi­si opis­ke­luun.

Kesä oli ras­kas ja vai­kea. Mi­nul­la oli niin toi­vo­ton olo, et­tä sa­tu­tin it­se­ä­ni jat­ku­vas­ti ja otin tie­toi­sia hen­keä uh­kaa­via ris­ke­jä. En jak­sa­nut teh­dä edes ta­val­li­sia ar­ki­sia asi­oi­ta, ja olin var­ma, et­tä päät­täi­sin elä­mä­ni. Ys­tä­vä­ni jou­tui­vat soit­te­le­maan mi­nua öi­sin mil­loin mis­tä­kin. Ke­sän lo­pus­sa us­kal­tau­duin vih­doin ker­to­maan äi­dil­le pa­has­ta olos­ta­ni. Me­nim­me heti seu­raa­va­na päi­vä­nä nuo­ri­so­vas­taa­no­ton avoi­meen vas­taa­not­toon, jos­ta mi­nut oh­jat­tiin päi­vys­tyk­seen. Päi­vys­tyk­sen työn­te­ki­jöi­den mu­kaan ti­lan­tee­ni ei kui­ten­kaan ul­koi­ses­ti ol­lut hä­lyt­tä­vä, jo­ten mei­dät lä­he­tet­tiin ta­kai­sin ko­tiin. Olin pöy­ris­ty­nyt – olin on­nis­tu­nut jopa kai­kis­ta hei­koim­mil­la­ni, luo­maan ku­van täy­sin ter­vees­tä ja hy­vän­tuu­li­ses­ta nuo­res­ta.

Sain on­nek­si sil­loin pari akuut­ti­käyn­tiä tu­tul­le psy­ko­te­ra­peu­til­le, ja sii­tä al­koi­kin sit­ten kol­men vuo­den kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­pia.

Elo­kuus­sa hain jat­ku­vas­sa haus­sa vie­lä kah­teen kas­va­tus- ja oh­jau­sa­lan tut­kin­toon ja pää­sin kou­luun lä­hi­paik­ka­kun­nal­le. Kou­lua eh­ti jat­kua kak­si viik­koa, kun jou­duin taas heit­tä­mään hy­väs­tit opis­ke­luil­le. Sain edel­leen päi­vit­täin pa­niik­ki­koh­tauk­sia ja voin to­del­la huo­nos­ti.

Sa­moi­hin ai­koi­hin Tai­vaan Isä joh­ti elä­mää­ni yh­den hiu­kan yk­si­näi­sen ja ujon po­jan, jon­ka kans­sa aloim­me käy­dä aje­luil­la. Olim­me toi­nen tois­tem­me tu­ke­na. Hän loh­dut­ti mi­nua ja piti huo­len, et­ten tee it­sel­le­ni mi­tään. Minä ope­tin hä­net pu­hu­maan ja kuun­te­lin hä­nen huo­li­aan. Meil­le tuli syvä yh­teys ja ys­tä­vys­tyim­me no­pe­as­ti. Ys­tä­vyy­tem­me ei kui­ten­kaan eh­ti­nyt kes­tää kau­aa, kun aloim­me jo seu­rus­tel­la.

Sii­tä al­koi mei­dän yh­tei­nen kamp­pai­lum­me mie­len haas­tei­ta vas­taan. Tie on ol­lut pit­kä ja ki­vi­nen, ja sen var­rel­le on mah­tu­nut epä­toi­voa, ja poi­ka­ys­tä­vä­ni jou­tui ko­ke­maan pal­jon sel­lais­ta hä­tää ja pel­koa, mitä en toi­voi­si ke­nel­le­kään. It­se­tu­hoi­nen ih­mi­nen on usein kyl­mä ja vä­lin­pi­tä­mä­tön, jopa em­pa­ti­a­ky­vy­tön. Hä­nel­lä on mie­les­sään vain yk­si asia: hän ha­lu­aa saa­da pa­han olon ja ki­vun lop­pu­maan kei­nol­la mil­lä hy­vän­sä. Jäl­keen­päin en tun­nis­ta it­se­ä­ni nois­sa ti­lan­teis­sa, en ol­lut oma it­se­ni. Mi­nu­a­kin usein ki­ris­tet­tiin yöl­li­sil­tä mat­koil­ta­ni ko­tiin esi­mer­kik­si uh­kaa­mal­la soit­taa van­hem­mil­le­ni tai hä­tä­nu­me­roon. Sil­loin sa­noin, et­tä suu­tun jos sen teet. Nyt sa­non, et­tä tee se. Jos kos­kaan jou­dut koh­taa­maan vas­taa­van ti­lan­teen it­se­tu­hoi­sen ih­mi­sen kans­sa, soi­ta apua. Sil­lä­kin uhal­la et­tä hän suut­tuu. Kyse voi ol­la ih­mi­sen hen­ges­tä.

Psy­ko­te­ra­pi­aa on ta­ka­na kol­me vuot­ta, ja mat­kaan on mah­tu­nut kai­ken­lais­ta. Vä­lil­lä toi­pu­mi­nen on ol­lut suo­ras­taan nä­ky­mä­tön­tä, ja on tun­tu­nut tur­hal­ta edes yrit­tää. Toi­si­naan on ol­lut myös vai­ke­aa us­koa, kun us­ko­na­si­oi­ta ei vain ole jak­sa­nut miet­tiä. Seu­roi­hin läh­te­mi­nen­kin on ol­lut vai­ke­aa, kun suu­ret ih­mis­mää­rät ah­dis­ta­vat.

Opis­ke­lua en ole kun­nol­la us­kal­ta­nut – jo­tain yk­sit­täis­tä verk­ko­kurs­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta – edes miet­tiä vuo­den 2021 jäl­keen. Olen teh­nyt töi­tä it­se­ni kans­sa ja saa­nut sii­hen pal­jon apua te­ra­pi­as­ta. It­se­tun­to­ni ko­hen­tui, kun ta­ju­sin kel­paa­va­ni poi­ka­ys­tä­väl­le­ni. Se riit­ti. Us­kon, et­tä suu­ri pa­ran­ta­va voi­ma on­kin ol­lut hä­nen pyy­tee­tön rak­kau­ten­sa mi­nua ja rik­ko­nai­suut­ta­ni koh­taan. Hän myös aut­toi mi­nua löy­tä­mään si­säl­tä­ni voi­ma­va­ran, joka oli ka­don­nut jon­ne­kin ylä­kou­lu­ai­ko­jen tie­noil­le – lap­sen­mie­li­syy­den.

Toi­pu­mi­nen on vaa­ti­nut pal­jon työ­tä, mut­ta tä­nään voin vih­doin sa­noa ole­va­ni kii­tol­li­nen te­ke­mäs­tä­ni työs­tä, lä­hei­sis­tä jot­ka ovat ol­leet tu­ke­na­ni ja Tai­vaan Isäl­le sii­tä, et­tä hän noi­na syn­kim­pi­nä ai­koi­na lä­het­ti elä­mää­ni pe­las­ta­van en­ke­lin, jota saan tänä päi­vä­nä kut­sua rak­kaak­si puo­li­sok­se­ni.

Pi­meim­pi­nä het­ki­nä toi­voin sa­laa, et­tä jos jos­kus pää­sen ta­kai­sin ja­loil­le­ni, sai­sin ol­la elä­vä esi­merk­ki sii­tä, mis­tä kai­kes­ta ih­mi­nen voi sel­vi­tä. Nyt, yli kah­dek­san vuo­den tais­te­le­mi­sen jäl­keen voin sa­noa ole­va­ni on­nel­li­sem­pi kuin pit­kään ai­kaan. Teen osa-ai­ka­töi­tä hen­ki­lö­koh­tai­se­na avus­ta­ja­na, hoi­dan mie­he­ni ja mi­nun yh­teis­tä ko­tia ja tou­hu­an ta­val­li­sia asi­oi­ta.

Kaik­ki ai­na ho­ki­vat mi­nul­le, et­tä kyl­lä se sii­tä. Mo­nien vuo­sien ma­sen­nuk­sen jäl­keen en saa­nut sen kuu­le­mi­ses­ta enää loh­tua. Ajat­te­lin, et­tei­vät asi­at tu­li­si kos­kaan ole­van hy­vin. Olin kui­ten­kin vää­räs­sä.

Ru­tis­tan si­nua läm­pi­mäs­ti, ra­kas ys­tä­vä, joka voit huo­nos­ti ja sa­non si­nul­le, et­tä kai­kes­ta sel­vi­ää. Vaik­ka ei sil­tä tun­tui­si ja vaik­ka se voi­si vie­dä vuo­sia. Edes se lo­put­to­mal­ta kes­tä­vä pi­meys ei kes­tä ikui­ses­ti.

Ty­tär

Päivämiehen Vierasblogi
Päivämiehen verkkolehden vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia lehdessämme. Lukijat voivat tarjota tekstejään julkaistavaksi vierasblogiin verkkotoimitus at srk.fi.