Jee­sus oli mat­kal­la Juu­de­as­ta Ga­li­le­aan. Hän kul­ki ly­hin­tä reit­tiä Sa­ma­ri­an maa­kun­nan hal­ki.

Hurs­kaim­mat juu­ta­lai­set kier­si­vät Sa­ma­ri­an ol­les­saan mat­kal­la Je­ru­sa­le­miin. Nämä kak­si ih­mis­ryh­mää, juu­ta­lai­set ja sa­ma­ri­a­lai­set, ei­vät ol­leet ta­val­li­ses­ti te­ke­mi­sis­sä kes­ke­nään. Juu­ta­lai­set pi­ti­vät sa­ma­ri­a­lai­sia alem­pi­ar­voi­se­na se­ka­kan­sa­na. Sa­ma­ri­a­lai­set poik­ke­si­vat myös us­kon­nol­li­ses­ti val­ta­vä­es­tös­tä. He pi­ti­vät Raa­mat­tu­naan vain viit­tä Moo­sek­sen kir­jaa ja heil­lä oli ol­lut oma temp­pe­li Ga­ri­si­min­vuo­rel­la. Jee­suk­sen ai­kaan tuo temp­pe­li oli jo tu­hou­tu­nut, mut­ta sen pai­kal­la ru­koil­tiin yhä.

Jee­sus ei ero­tel­lut ih­mi­siä. Hän ei väis­tä­nyt nii­tä, joi­ta toi­set hal­vek­si­vat. Mat­kal­laan Sa­ma­ri­an hal­ki hän koh­ta­si kai­vol­la sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen. Nai­nen yl­lät­tyi koh­taa­mi­ses­ta: juu­ta­lai­nen mies pu­hui hä­nel­le. Ih­mis­ryh­mien vä­li­sen kui­lun sy­vyys nä­kyy täs­sä hät­käh­dyt­tä­väs­ti. Jos tois­ta ih­mis­tä ei voi koh­da­ta ei­kä hä­nel­le voi pu­hua, hän on kuin il­maa.

Kun Jee­sus koh­ta­si nai­sen, hän osoit­ti, et­tei tämä ole ar­vo­ton. Sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen oli yh­tä ar­vo­kas kuin hän, juu­ta­lai­nen mies. Mei­dän­kin tu­lee koh­da­ta kaik­ki ih­mi­set Ju­ma­lan luo­mi­na, it­sem­me kans­sa sa­ma­nar­voi­si­na.

Koh­taa­mi­sen ar­vo

Koh­taa­mi­ses­ta syn­tyi kes­kus­te­lu, jon­ka tu­lok­se­na nai­sen elä­mä muut­tui täy­sin. Tuo kes­kus­te­lu ete­ni ja sy­ve­ni. Jee­sus oli ja­nois­saan kes­ki­päi­vän kuu­mim­mal­la het­kel­lä ja hän pyy­si nai­sel­ta juo­ta­vaa. Ve­des­tä kes­kus­te­lu siir­tyi elä­vään ve­teen ja Mes­si­aa­seen. Jee­sus lu­pa­si nai­sel­le elä­vää vet­tä, joka sam­mut­taa ja­non py­sy­väs­ti ja an­taa ikui­sen elä­män.

Nai­nen ei ym­mär­tä­nyt Jee­suk­sen pu­het­ta hen­gel­li­sek­si, vaan ajat­te­li Jee­suk­sen pu­hu­van ta­val­li­ses­ta ve­des­tä. Ih­mi­sen ym­mär­rys ei ta­voi­ta hen­gel­li­siä asi­oi­ta. Jär­ki riit­tää ym­mär­tä­mään vain ajal­li­sen elä­män tar­pei­ta. Jee­suk­sel­la on kui­ten­kin an­net­ta­va­na enem­män.

Syn­ti pal­jas­tuu

Kun Jee­sus ker­toi nai­sel­le tun­te­van­sa tä­män elä­män, nai­nen sa­noi Jee­suk­sen ole­van pro­feet­ta. Hän tun­nis­ti, et­tä mies ei ole ihan kuka ta­han­sa, vaan us­kon­nol­lis­ten asi­oi­den tun­ti­ja. Nai­sen elä­mäs­tä pal­jas­tui vää­riä asi­oi­ta. Hä­nel­lä oli ol­lut vii­si mies­tä, ja nyt hän eli jon­kin­lai­ses­sa avo­suh­tees­sa kuu­den­nen mie­hen kans­sa. In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len nai­nen eli syn­nis­sä, hy­vin kau­ka­na Ju­ma­las­ta. Voi­ko täl­lai­nen ih­mi­nen pääs­tä va­paak­si syn­neis­tään ja pääs­tä us­ko­maan Mes­si­aa­seen? Kun nai­sen syn­ti­nen elä­mä pal­jas­tui, hän ei yrit­tä­nyt pei­tel­lä sitä. Hän näki sy­dä­men­sä ti­lan.

Mes­si­as tuo Ju­ma­lan yh­tey­teen

Kes­kus­te­lu siir­tyi juu­ta­lais­ten ja sa­ma­ri­a­lais­ten us­kon­nol­li­seen kiis­taan oi­ke­as­ta ju­ma­lan­pal­ve­lus­pai­kas­ta. Jee­sus osoit­ti, et­tei rat­kai­se­vaa ole oi­ke­an ru­kous­pai­kan tun­te­mi­nen vaan Ju­ma­lan tun­te­mi­nen. Nai­nen sa­noi tie­tä­vän­sä, et­tä Mes­si­as tu­lee ja joh­dat­taa to­tuu­teen, oi­ke­aan tie­toon Ju­ma­las­ta. Jee­sus pal­jas­ti nai­sel­le: Minä se olen. Täs­sä Mes­si­as on, kes­kus­te­le­mas­sa kans­sa­si. Nai­nen us­koi Jee­suk­seen ja kut­sui kau­pun­gin asuk­kaat­kin kuu­le­maan hän­tä. Jee­sus jäi kau­pun­kiin kah­dek­si päi­väk­si, ja mo­net muut­kin us­koi­vat hä­neen.

Elä­vän ve­den voi­ma

Elä­vä vesi syn­nyt­tää elä­mää. Jee­suk­sen lu­paus on voi­mas­sa tä­nään­kin. Kun evan­ke­liu­min vesi saa syn­nyt­tää us­kon, hä­neen us­ko­vas­ta tu­lee elä­vän ve­den läh­de. Läh­de on ai­van kuin as­tia. As­tia ei tuo­ta vet­tä, vesi tu­lee sii­hen muu­al­ta. Her­ra Jee­sus on it­se tuo evan­ke­liu­min vesi. Hä­nen so­vi­tus­työn­sä pa­ran­taa kai­kes­ta syn­nis­tä. Sii­tä au­tuu­den läh­tees­tä pro­feet­ta­kin ke­hot­ti ilol­la am­men­ta­maan vet­tä (Jes. 12:3). Elä­vä vesi sam­mut­taa ikui­sen elä­män ja­non.

Ilk­ka Leh­to

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 11.1.2017.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 4:5–26

Bib­lia

Niin hän tuli Sa­ma­ri­an kau­pun­kiin, joka kut­sut­tiin Si­kar, lä­hes sitä maa­kar­ta­noa, jon­ka Ja­kob oli po­jal­len­sa Jo­sep­hil­le an­ta­nut. Niin siel­lä oli Ja­ko­bin läh­de. Kuin Je­sus mat­kas­ta oli vä­sy­nyt, is­tui hän läh­teen pääl­le, ja se oli liki kuu­det­ta het­keä.

Niin tuli yk­si Sa­ma­ri­an vai­mo vet­tä am­men­ta­maan, ja Je­sus sa­noi hä­nel­le: an­na mi­nun juo­dak­se­ni. Sil­lä hä­nen ope­tus­lap­sen­sa oli­vat men­neet kau­pun­kiin ruo­kaa os­ta­maan. Sa­noi Sa­ma­ri­an vai­mo hä­nel­le: kuin­ka sinä mi­nul­ta juo­da anot, joka olet Juu­da­lai­nen, ja minä olen Sa­ma­ri­a­lai­nen? Sil­lä ei Juu­da­lai­set pidä yh­tään kans­sa­käy­mis­tä Sa­ma­ri­a­lais­ten kans­sa.

Je­sus vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: jos sinä tie­täi­sit Ju­ma­lan lah­jan, ja kuka se on, joka si­nul­le sa­noo: an­na mi­nun juo­dak­se­ni! Niin sinä anoi­sit hä­nel­tä, ja hän an­tai­si si­nul­le elä­vää vet­tä. Sa­noi vai­mo hä­nel­le: Her­ra, ei­pä si­nul­la ole, mil­läs am­men­nat, ja läh­de on syvä: mis­tä siis si­nul­la on elä­vää vet­tä? Olet­kos sinä suu­rem­pi kuin mei­dän isäm­me Ja­kob, joka meil­le tä­män kai­von an­toi? Ja hän joi it­se sii­tä, ja hä­nen lap­sen­sa, ja hä­nen kar­jan­sa. Je­sus vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: jo­kai­nen, joka juo täs­tä ve­des­tä, hän ja­noo jäl­leen; mut­ta joka sii­tä ve­des­tä juo, jon­ka minä hä­nel­le an­nan, ei hän ja­noo ijan­kaik­ki­ses­ti; vaan se vesi, jon­ka minä hä­nel­le an­nan, tu­lee hä­nes­sä sen ve­den läh­teek­si, joka kuo­huu ijan­kaik­ki­seen elä­mään. Sa­noi vai­mo hä­nel­le: Her­ra, an­na mi­nul­le sitä vet­tä, et­ten minä ja­no­ai­si en­kä tar­vit­si­si tul­la tän­ne am­men­ta­maan.

Je­sus sa­noi hä­nel­le: mene, kut­su mie­hes, ja tule tän­ne. Vai­mo vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: ei mi­nul­la ole mies­tä. Sa­noi Je­sus hä­nel­le: oi­kein sinä sa­noit: ei mi­nul­la ole mies­tä. Sil­lä vii­si mies­tä on si­nul­la ol­lut, ja se joka si­nul­la nyt on, ei ole si­nun mie­hes. Sen sinä oi­kein sa­noit. Vai­mo sa­noi hä­nel­le: Her­ra, minä näen, et­tä sinä olet prop­he­ta. Mei­dän isäm­me ovat täl­lä vuo­rel­la ku­mar­ta­neet ja ru­koil­leet, ja te sa­not­te: Je­ru­sa­le­mis­sa on se sia, jos­sa pi­tää ru­koil­ta­man. Je­sus sa­noi hä­nel­le: vai­mo, us­ko mi­nua: se ai­ka tu­lee, et­tet­te täl­lä vuo­rel­la ei­kä Je­ru­sa­le­mis­sa Isää ru­koi­le. Et­te tie­dä, mitä te ru­koi­let­te, mut­ta me tie­däm­me, mitä me ru­koi­lem­me; sil­lä au­tuus on Juu­da­lai­sis­ta. Mut­ta het­ki tu­lee, ja jo nyt on, et­tä to­ti­set ru­koi­li­at ru­koi­le­vat Isää hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa; sil­lä Isä tah­too myös sen­kal­tai­sia, jot­ka hän­tä ru­koi­le­vat. Ju­ma­la on Hen­ki, ja jot­ka hän­tä ru­koi­le­vat, nii­den pi­tää hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa hän­tä ru­koi­le­man.

Vai­mo sa­noi hä­nel­le: minä tie­dän, et­tä Mes­si­as on tu­le­va, joka kut­su­taan Kris­tus: kuin hän tu­lee, niin hän il­moit­taa meil­le kaik­ki. Je­sus sa­noi hä­nel­le: minä olen se, joka si­nun kans­sas pu­hun.

Raa­mat­tu 1992

Mat­kal­laan Jee­sus tuli Sy­kar-ni­mi­seen Sa­ma­ri­an kau­pun­kiin. Sen lä­hel­lä oli maa-alue, jon­ka Jaa­kob oli an­ta­nut po­jal­leen Joo­se­fil­le, ja siel­lä oli Jaa­ko­bin kai­vo. Mat­kas­ta uu­pu­nee­na Jee­sus is­tah­ti kai­vol­le. Oli kes­ki­päi­vä, noin kuu­des tun­ti.

Eräs sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen tuli nou­ta­maan vet­tä, ja Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”An­na mi­nun juo­da as­ti­as­ta­si.” Ope­tus­lap­set oli­vat men­neet kau­pun­kiin os­ta­maan ruo­kaa. Sa­ma­ri­a­lais­nai­nen sa­noi: ”Si­nä­hän olet juu­ta­lai­nen, kuin­ka sinä pyy­dät juo­ta­vaa sa­ma­ri­a­lai­sel­ta nai­sel­ta?” Juu­ta­lai­set ei­vät näet ole mis­sään te­ke­mi­sis­sä sa­ma­ri­a­lais­ten kans­sa.

Jee­sus sa­noi nai­sel­le: ”Jos tie­täi­sit, min­kä lah­jan Ju­ma­la on an­ta­nut, ja ym­mär­täi­sit, kuka si­nul­ta pyy­tää juo­ta­vaa, pyy­täi­sit it­se hä­nel­tä, ja hän an­tai­si si­nul­le elä­vää vet­tä.” Nai­nen sa­noi: ”Her­ra, ei­hän si­nul­la edes ole as­ti­aa, ja kai­vo on syvä. Mis­tä sinä läh­de­vet­tä ot­tai­sit? Et kai sinä ole suu­rem­pi kuin isäm­me Jaa­kob, jol­ta olem­me saa­neet tä­män kai­von? Hän joi it­se tä­män kai­von vet­tä, ja sitä joi­vat hä­nen poi­kan­sa ja hä­nen kar­jan­sa­kin.” Jee­sus vas­ta­si hä­nel­le: ”Joka juo tätä vet­tä, sen tu­lee uu­del­leen jano, mut­ta joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” Nai­nen sa­noi: ”Her­ra, an­na mi­nul­le sitä vet­tä. Sil­loin mi­nun ei enää tule jano ei­kä mi­nun tar­vit­se käy­dä tääl­lä ve­den haus­sa.”

Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Mene ha­ke­maan mie­he­si­kin tän­ne.” ”Ei mi­nul­la ole mies­tä”, nai­nen vas­ta­si. Jee­sus sa­noi: ”Tot­ta pu­huit: ei si­nul­la ole mies­tä. Vii­si mies­tä si­nul­la on ol­lut, ja se, jon­ka kans­sa nyt elät, ei ole si­nun mie­he­si. Sii­nä pu­huit tot­ta.” Nai­nen sa­noi: ”Her­ra, minä huo­maan, et­tä sinä olet pro­feet­ta. Mei­dän isäm­me ovat ku­mar­ta­neet ja ru­koil­leet Ju­ma­laa täl­lä vuo­rel­la, kun taas te väi­tät­te, et­tä oi­kea paik­ka ru­koil­la on Je­ru­sa­le­mis­sa.” Jee­sus vas­ta­si: ”Us­ko mi­nua, nai­nen: tu­lee ai­ka, jol­loin et­te ru­koi­le Isää täl­lä vuo­rel­la et­te­kä Je­ru­sa­le­mis­sa. Te ku­mar­rat­te sel­lais­ta, mitä et­te tun­ne, mut­ta me ku­mar­ram­me hän­tä, jon­ka tun­nem­me, sil­lä pe­las­ta­ja nou­see juu­ta­lais­ten kes­kuu­des­ta. Tu­lee ai­ka – ja se on jo nyt – jol­loin kaik­ki oi­ke­at ru­koi­li­jat ru­koi­le­vat Isää hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa. Sel­lai­sia ru­koi­li­joi­ta Isä tah­too. Ju­ma­la on hen­ki, ja sik­si nii­den, jot­ka hän­tä ru­koi­le­vat, tu­lee ru­koil­la hen­ges­sä ja to­tuu­des­sa.”

Nai­nen sa­noi: ”Minä tie­dän kyl­lä, et­tä Mes­si­as tu­lee.” – Mes­si­as tar­koit­taa Kris­tus­ta. – ”Kun hän tu­lee, hän il­moit­taa meil­le kai­ken.” Jee­sus sa­noi: ”Minä se olen, minä, joka täs­sä pu­hun kans­sa­si.”