Mar­ja Tim­lin

Mik­ko Kuk­ko ym­mär­si 18-vuo­ti­aa­na, et­tä kuo­le­ma voi tul­la koh­dal­le mil­loin ta­han­sa. Myö­hem­min oma, va­ka­va ter­veys­vai­va pa­kot­ti mie­hen poh­ti­maan jo 28-vuo­ti­aa­na asi­oi­ta, joi­ta moni koh­taa vas­ta ikään­ty­mi­sen myö­tä. Uu­den­lai­nen elä­män­ti­lan­ne on vaa­ti­nut so­peu­tu­mis­ta, mut­ta tyy­ty­väi­nen luon­ne ja ys­tä­vien ja su­vun tuki ovat aut­ta­neet.

Kak­si­kym­men­tä­kak­si vuot­ta sit­ten kah­dek­san­tois­ta­vuo­ti­as Mik­ko Kuk­ko poik­ke­si ko­tiu­tu­es­saan vaih­ta­maan muu­ta­man sa­nan isän­sä kans­sa. Topi-isä uh­kui tut­tua va­loi­suut­ta pi­ha­työn nos­tat­ta­ma hiki ot­sal­laan.

Si­säl­lä lu­ki­o­lai­nen is­tah­ti pi­a­non ää­reen ja soit­ti: ”Tuon­ne, tuon­ne kai­paan täh­ti­tar­hain taa. Siel­lä, siel­lä hoh­taa kirk­kau­den maa. Ah, jos ker­ran sin­ne pää­si­sin mä pois. Sil­loin, sil­loin mul­la rau­ha suu­ri ois.”

Koh­ta Mik­ko ha­vah­tui äi­din huu­toon. Isä ma­ka­si pi­ha­maal­la liik­ku­mat­ta. Vii­si­tois­ta mi­nuut­tia ai­em­min Mi­kon kans­sa ju­tus­tel­lut isä oli pääs­syt pe­ril­le kirk­kau­den maa­han.

– Ym­mär­sin sil­loin, et­tä kuo­le­ma voi tul­la koh­dal­le mil­loin ta­han­sa. Mo­net koh­taa­mi­set ja kes­kus­te­lut oli­vat mer­ki­tyk­sel­li­siä ja kan­toi­vat. Su­run kes­kel­lä tun­sin luot­ta­mus­ta, et­tä täs­tä sel­vi­tään. Isän läh­tö vah­vis­ti us­ko­a­ni. Lau­loin hau­ta­jai­sis­sa isän läh­tö­het­ken lau­lun, Mik­ko ker­too.

”Mi­nua muis­tet­tiin ru­kouk­sin”

Mik­ko Kuk­ko avi­oi­tui Lee­nan kans­sa, ja elä­mään an­net­tiin nuo­ren per­heen vai­hei­ta muut­toi­neen ja opis­ke­lui­neen. Syn­tyi lap­sia. Muo­dos­tui kes­tä­viä, tär­kei­tä ys­tä­vyys­suh­tei­ta.

Uu­si koti Yli­vies­kaan oli ra­ken­tu­mas­sa, kun van­ha vai­va il­moit­te­li it­ses­tään. Mi­kol­le oli ylä­kou­lui­käi­se­nä säh­ly­pe­lis­sä sat­tu­nut ta­pa­tur­ma, jon­ka seu­rauk­se­na hä­nel­le oli asen­net­tu pää­hän shunt­ti, joka ei nyt enää toi­mi­nut oi­kein. Täs­tä al­koi Ku­kon per­hees­sä mo­ni­vai­hei­nen ajan­jak­so, jos­sa toi­von nä­kö­a­laa on usein tar­vit­tu.

– Ma­ka­sin sai­raa­lan sän­gys­sä ja häi­lyin val­veen ja hor­rok­sen vä­lil­lä. Ym­mär­sin, et­tä ti­lan­tee­ni on va­ka­va. Il­lal­la kat­soin pu­he­lin­ta, vaik­ka pa­hoin­voin­ti ja kipu teki sen vai­ke­ak­si. Pu­he­li­meen oli tul­vi­nut vies­te­jä. Mi­nua muis­tet­tiin ru­kouk­sin ja kan­net­tiin. Rau­hoi­tuin. Tie­sin, et­tä jos elä­mä nyt päät­tyy, mi­nul­la ei ole hä­tää, Mik­ko ker­too.

Muis­to nos­taa aja­tuk­siin vir­ren 363 sa­nat: ”Kuin mai­nen kul­ta puh­dis­tuu lie­kis­sä polt­ta­vas­sa, niin us­kom­me­kin kir­kas­tuu vai­vo­jen val­ke­as­sa.”

– Koh­ta­sin 28-vuo­ti­aa­na asi­oi­ta, joi­ta elä­mään yleen­sä tu­lee ikään­ty­mi­sen myö­tä, Mik­ko poh­tii.

Uu­den al­ku

Sai­raa­la­jak­sot ja tois­tu­vat leik­kauk­set, sai­rau­den tuo­mat ra­joit­teet ja huo­let toi­vat haas­tei­ta per­hee­seen. Odot­ta­mi­nen ja epä­tie­toi­suus tun­tui­vat vai­keim­mal­ta. Elä­mään tuli py­sy­väk­si ta­sa­pai­not­te­lu voi­mien sääs­tä­mi­sen kans­sa.

– Jou­duin luo­pu­maan fyy­si­sis­tä har­ras­tuk­sis­ta ja lo­pul­ta myös mi­nul­le tär­ke­äs­tä työs­tä­ni, Mik­ko muis­te­lee.

Elä­ke­pää­tök­sen vas­taa­not­ta­mi­nen oli ras­kas­ta. Per­heen roo­lit jär­jes­tyi­vät uu­des­taan. Puo­li­sot ei­vät nyt osan­neet­kaan tu­kea toi­si­aan. Toi­vo oli pii­los­sa.

– Nyt tie­dän, et­tä tuo vai­he oli per­heel­lem­me kui­ten­kin so­peu­tu­mi­sen ja uu­den elä­män al­ku, Mik­ko to­te­aa.

– Mi­kon tyy­ty­väi­nen luon­ne on pe­las­ta­nut koko per­het­tä pa­hoin­voin­nil­ta. Poh­jim­mai­se­na on säi­ly­nyt tun­ne, et­tä kyl­lä tämä täs­tä aset­tuu, puo­li­so Lee­na to­te­aa.

Mik­ko on ha­lun­nut hy­väk­syä sen, mil­lai­sek­si elä­mä on muo­tou­tu­nut. Se on aut­ta­nut so­peu­tu­maan. Us­ko­vais­ten ys­tä­vien ja su­vun tuki on ol­lut ras­kai­na ai­koi­na tär­ke­ää.

Isä on ko­to­na

Ny­ky­ään Mi­kon elä­mään tuo eri­tyi­sen pal­jon mer­ki­tys­tä se, et­tä hän voi työs­ken­nel­lä ar­vos­ta­vas­sa työ­yh­tei­sös­sä ko­toa kä­sin voi­mien­sa mu­kai­ses­ti.

– Sai­raa­la­reis­su­jen jäl­keen on tun­tu­nut ih­meel­tä pääs­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin. Vaik­ka yh­den­kin pu­heen mit­tai­nen seu­ra­reis­su vä­syt­tää, saan voi­maa ym­pä­ril­lä ole­vis­ta ih­mi­sis­tä, saar­nois­ta ja lau­luis­ta. Nau­tin ih­mis­ten koh­taa­mi­ses­ta, jut­te­lee Mik­ko, joka on toi­pu­mas­sa vuo­den alus­sa teh­dys­tä leik­kauk­ses­ta.

Vaik­ka Mi­kon sai­raus edel­leen jär­jes­tää yl­lä­tyk­siä, Ku­kon per­hees­sä ele­tään nyt rau­hal­lis­ta vai­het­ta. Lee­na nau­raa, et­tä hei­dän nuo­rin lap­sen­sa on isän kas­vat­ta­ma.

– Lap­set ovat saa­neet tul­la ko­tiin, jos­sa isä on odot­ta­mas­sa, hän to­te­aa.

Tär­kein­tä on tai­vas­toi­vo

Mik­ko ja Lee­na ovat kii­tol­li­sia sii­tä, et­tä luot­ta­mus ja tyy­ty­väi­syys ovat säi­ly­neet hei­dän elä­mäs­sään. He kat­so­vat tu­le­vaan le­vol­li­ses­ti.

Mik­ko to­te­aa, et­tä ku­kaan ei voi tu­le­vas­ta tie­tää. Hän toi­voo, et­tä elä­mä säi­lyi­si ta­sa­pai­nos­sa. Hän haa­vei­lee mu­sii­kin har­ras­ta­mi­ses­ta ja per­heen yh­tei­sis­tä mat­kois­ta ko­ti­maas­sa.

Rak­kaak­si tul­leen Sii­o­nin lau­lun 318 sa­no­jen ää­rel­lä Mik­ko sa­noo:

– Us­ko­mi­nen­kin tun­tuu vä­lil­lä him­me­ne­vän. Em­me suun­nis­ta vain us­kon, vaan myös toi­von va­ras­sa. Tär­kein­tä on säi­lyt­tää tai­vas­toi­vo.

”Jos uu­teen päi­vää­si nou­sen vie­lä, vie sin­ne min­ne on tah­to­si. Kir­kas­ta it­se­si tai­vaan tie­nä, vah­vis­ta mat­kal­la toi­vo­ni.”