Pau­la Heik­ki­lä

Ou­lu­lai­nen ku­va­tai­tei­li­ja Kai­su Heik­ki­lä on tai­teil­lut oi­ke­as­taan koko ikän­sä. Hä­nen kät­ten­sä jäl­keä löy­tyy myös SRK:n jul­kai­suis­ta. Hän on ku­vit­ta­nut muun mu­as­sa Sii­o­nin Jou­lu -leh­den ja teh­nyt kan­si­ku­van Mik­ko Kin­nu­sen te­ok­seen Kään­nös oi­ke­aan päin.

Heik­ki­län mie­leen on jää­nyt lap­suu­des­ta, mi­ten äi­ti lu­pa­si ot­taa voi­pa­pe­ri­rul­lan pii­rus­tus­pa­pe­rik­si, ei­kä pa­pe­ria tar­vin­nut sääs­tel­lä.

– Lap­se­na mi­nul­la oli piir­tä­mi­ses­sä esi­ku­va­na­ni kah­dek­san vuot­ta van­hem­pi sis­ko­ni. Mat­kin hä­nen ta­paan­sa piir­tää, lä­hin­nä ih­mi­siä ja hei­dän asu­jaan. Pyr­ki­mys ko­pi­oi­da tai­ta­van te­ki­jän kä­den­jäl­keä on hyvä kei­no op­pia.

Ylä­as­te­ai­koi­na Heik­ki­lä opet­te­li eng­lan­nin sa­no­ja piir­tä­mäl­lä niis­tä ku­via vih­koon­sa. Hän to­te­aa­kin op­pi­van­sa hel­pos­ti vi­su­aa­li­suu­den avul­la.

– Jos kuun­te­len lu­en­toa, teen ai­na muis­tiin­pa­not. Näin pys­tyn pa­rem­min hah­mot­ta­maan asi­ayh­teyk­siä ja ra­ken­tei­ta. Kä­sin kir­joit­ta­mi­nen on mi­nul­le niin kuin piir­tä­mis­tä.

Pää­toi­mi­se­na ku­va­tai­tei­li­ja­na Heik­ki­lä on työs­ken­nel­lyt noin kym­me­nen vuot­ta, ja oma työ­huo­ne hä­nel­lä on ol­lut vuo­des­ta 2014 läh­tien.

– Tai­de an­taa mi­nul­le hen­ki­sen ti­lan, jos­sa voin ol­la va­paas­ti tun­teit­te­ni ja aja­tus­te­ni kans­sa. Värk­kää­mäl­lä jo­ta­kin työ­huo­neel­la­ni va­pau­te­ni konk­re­ti­soi­tuu nä­ky­väk­si. Sil­loin en ajat­te­le te­ke­vä­ni tai­det­ta. Syn­tyy jo­ta­kin, en­kä tie­dä on­ko se edes mi­tään uut­ta, Heik­ki­lä poh­tii.

Cro­quis-piir­tä­mis­tä Heik­ki­lä on har­ras­ta­nut lä­hes koko elä­män­sä. Sii­nä pii­rus­tuk­set ovat luon­nos­mai­sia ja ne piir­re­tään yleen­sä tie­tys­sä ajas­sa, esi­mer­kik­si vii­des­sä tai kym­me­nes­sä mi­nuu­tis­sa. Mal­li­na on useim­mi­ten ih­mi­nen.

– Se on ren­tout­ta­vaa. Nau­tin ha­vain­nos­ta piir­tä­mi­ses­tä, jos­sa unoh­dan it­se­ni ja olen yh­tä sen kans­sa, mitä piir­rän. Sii­hen liit­tyy kau­neu­den nä­ke­mi­nen ja ar­vok­kuu­den ko­ke­mus. Ää­ri­vii­va on mie­len­kiin­toi­nen asia. Oi­ke­as­ti­han sitä ei ole edes ole­mas­sa.

Heik­ki­lä muis­taa ajan, jol­loin ala­ku­lo oli elä­mäs­sä vah­vas­ti läs­nä. Tuol­loin hä­nen ru­tii­nei­hin­sa kuu­lui aa­mu­pa­lan yh­tey­des­sä lu­kea sa­no­ma­leh­teä.

– Useim­mi­ten kun pää­sin kult­tuu­ri­si­vuil­le, mi­nul­la he­rä­si toi­vo. Sii­hen liit­tyi jo­ta­kin in­nos­ta­vaa ja omak­si ko­et­tua. Kir­joi­tuk­set ja ku­vat tai­tees­ta muis­tut­ti­vat mi­nua sii­tä, et­tä tai­teen maa­il­ma on ole­mas­sa. Se ava­si nä­ky­män mie­lek­kää­seen elä­mään. Mie­tin, et­tä se mitä ha­lu­sin teh­dä, kuu­lui­si tuo­hon maa­il­maan. Jos­sain myö­hem­mäs­sä vai­hees­sa us­kal­tau­duin ys­tä­vä­ni in­noit­ta­ma­na vuok­raa­maan it­sel­le­ni työ­huo­neen.

Teks­tii­li­suun­nit­te­li­jak­si Heik­ki­lä on opis­kel­lut käsi- ja tai­de­te­ol­li­suu­sop­pi­lai­tok­ses­sa Kuo­pi­os­sa.

– Erääs­sä har­joi­tus­teh­tä­väs­sä piti työs­tää teos oman muis­ton poh­jal­ta. Tein kan­kaas­ta kol­miu­lot­tei­sen te­ok­sen muis­tos­ta lu­mi­luo­las­sa ole­mi­ses­ta. Lu­mi­luo­las­sa sei­nä­mien pak­suus vaih­te­li. Ohuis­ta koh­dis­ta valo kuul­si läpi. Se nä­kyi teks­tii­lis­sä­ni.

– Käy­des­sä­ni pari vuot­ta sit­ten Hel­sin­gin kes­kus­ta­kir­jas­to Oo­dis­sa, sen ylim­mäs­sä ker­rok­ses­sa oli sa­maa lap­suu­te­ni muis­ton lu­mi­luo­lan tun­nel­maa. Hie­no tila. Lie­nee sii­tä tul­lut kou­lu­teh­tä­vä­kin mie­leen.

Myö­hem­min Heik­ki­lä opis­ke­li Tai­de­te­ol­li­ses­sa kor­ke­a­kou­lus­sa.

– Erääl­lä kurs­sil­la oli ai­hee­na lii­ke, ää­ni ja ryt­mi. Opet­ta­ja esit­te­li meil­le esi­mer­kin lii­ke- ja ää­ni­te­ok­ses­ta. Kou­lu si­jait­si van­has­sa Ara­bi­an teh­das­ra­ken­nuk­ses­sa, jos­sa por­ras­käy­tä­vä oli kai­ku­va tila. Hän pu­dot­ti ylä­ker­rok­ses­ta pin­gis­pal­lo­ja, jot­ka pomp­pi­vat por­tai­ta alas­päin. Pin­gis­pal­lo­jen pu­to­a­mi­sää­net te­ki­vät ryt­mil­li­ses­ti vaih­tu­van ää­ni­te­ok­sen. Kun vii­mei­set pal­lot py­säh­tyi­vät, ää­ni vai­me­ni hil­jai­suu­teen. Se oli hie­no teos ja jäi vai­kut­ta­va­na mie­leen.

Heik­ki­lä koki lap­suu­des­saan, et­tä tun­teet oli­vat lä­hin­nä hait­ta­te­ki­jä. Hän pyr­ki pit­kään si­vuut­ta­maan it­sen­sä ja eli suo­rit­ta­en. Hän poh­tii omaa luo­vuut­taan:

– En tie­dä, olen­ko ko­vin luo­va. Koen, et­tä hy­vät koh­taa­mi­set ih­mis­ten kans­sa vi­rit­tä­vät va­paa­ta oloa ja mie­li­ku­vien syn­ty­mis­tä. Oma työ­ti­la taas mah­dol­lis­taa va­pau­den ko­ke­mis­ta omas­sa te­ke­mi­ses­sä.

Omien ko­ke­mus­ten­sa poh­jal­ta Heik­ki­lä ha­lu­aa kan­nus­taa kaik­kia, jot­ka poh­ti­vat, us­kal­tai­si­vat­ko aloit­taa tai­de­har­ras­tuk­sen.

– Toi­mies­sa­ni ku­va­tai­de­o­pet­ta­ja­na usein ai­kui­set op­pi­laat sa­noi­vat, et­tei­vät he osaa piir­tää. Tun­nis­tan tuon, mi­ten pe­lot­ta­vaa on tuot­taa nä­ky­vää, kun on mie­les­sä it­ses­tä kä­si­tys, et­tei osaa. Kan­nat­taa ha­keu­tua sel­lai­seen oh­jauk­seen, jos­sa voi ol­la luot­ta­vai­sin mie­lin oman epä­var­muu­den kans­sa. Mie­les­tä­ni ku­va­tai­de­o­pe­tuk­ses­sa voi­si enem­män käyt­tää yk­si­tyi­so­pe­tus­ta, niin kuin esi­mer­kik­si mu­siik­ki­puo­lel­la on. Toki voi­han sitä al­kaa it­sek­seen­kin vain te­ke­mään ja hank­kia tie­toa, ja näin men­nä koh­ti sitä, mikä tuot­taa it­sel­le iloa.