Päi­vä­mies

– Kun van­hem­pa­ni ero­si­vat, olin noin puo­li­vuo­ti­as. Muis­ti­ku­via sii­tä, kun isä jät­ti per­heen­sä, ei siis ole jää­nyt mie­lee­ni, ker­taa jäm­sä­läi­nen Pert­ti Ke­hus­maa lap­suu­ten­sa ta­pah­tu­maa.

Per­hee­seen oli syn­ty­nyt kuu­si las­ta kuu­den vuo­den si­säl­lä, ja per­he oli juu­ri ra­ken­ta­nut uu­den oma­ko­ti­ta­lon. Vaik­ka it­se ta­pah­tu­ma ei jää­nyt­kään lap­sen mie­leen, on sil­lä ol­lut suu­ri vai­ku­tus mie­hen koko elä­mään.

– Hy­lä­tyk­si tu­le­mi­sen ko­ke­mus on saat­ta­nut vai­kut­taa tie­tyn­lai­seen poh­ja­vi­ree­seen, joka mi­nul­la on ai­na ol­lut. Olen her­käs­ti haa­voit­tu­vai­nen, ja mie­li­a­la­ni on hel­pos­ti ala­vi­rei­nen, ana­ly­soi Ke­hus­maa ko­ke­muk­sen jät­tä­mää vai­ku­tus­ta it­ses­sään.

Vart­tu­es­saan Ke­hus­maa tun­si toi­si­naan ul­ko­puo­li­suut­ta ja toi­seut­ta eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa. 1970- ja 80-lu­vuil­la avi­oe­rot oli­vat har­vi­nai­sia us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa, ja ver­tais­tu­ki oli vä­his­sä. Jot­kut ajat­te­le­mat­to­mas­ti lau­su­tut sa­nat tai us­ko­vais­ten ti­lai­suuk­sis­sa pi­de­tyt avi­oe­ro­ja kos­ke­vat, hy­vää tar­koit­ta­vat pu­heen­vuo­rot viil­si­vät sy­vän haa­van nuo­ren po­jan sy­dä­meen.

– Tie­dän, et­tä ke­nel­lä­kään heis­tä ei ol­lut tar­koi­tus pa­hoit­taa miel­tä­ni, ja ajat­te­len ar­mol­li­suu­del­la kaik­kea ta­pah­tu­nut­ta. Oli­si kui­ten­kin hyvä eri ti­lan­teis­sa ja pu­heen­vuo­rois­sa ot­taa ny­kyi­sin­kin ai­na huo­mi­oon, et­tä kuu­li­jois­sa voi ol­la lap­sia ja nuo­ria, joi­ta asia kos­ket­taa, Ke­hus­maa muis­tut­taa.

Ko­ti­paik­ka­kun­nan ja ko­ti­sii­o­nin väki osa­si kui­ten­kin huo­mi­oi­da asi­an hie­no­tun­tei­ses­ti. Jot­kut van­hem­mat us­ko­vai­set mie­het kor­va­si­vat eh­kä tie­tä­mät­tään­kin isät­tö­myy­den tun­net­ta ja toi­mi­vat sa­mal­la tur­val­li­si­na isä­hah­moi­na eri elä­män­ti­lan­teis­sa.

– Äi­ti­ni vel­jet ja ka­ve­rei­de­ni isät ot­ti­vat mi­nut poi­kien­sa kans­sa mu­kaan mar­ja­reis­suil­le ja muil­le­kin mat­koil­le. Se oli sel­lais­ta hil­jais­ta vä­lit­tä­mis­tä, mikä an­toi tu­kea, muis­te­lee Ke­hus­maa kii­tol­li­se­na.

Myö­hem­min suur­per­heen isäk­si kas­va­mi­nen on tuo­nut toi­si­naan haas­tei­ta eteen. Sen myö­tä suh­tau­tu­mi­nen omaan isään on muut­tu­nut ar­mol­li­sem­mak­si ja ym­mär­tä­väi­sem­mäk­si.

– Olen it­se kol­men­tois­ta lap­sen isä­nä ja puo­li­so­na mo­nes­ti ko­ke­nut tai­ta­mat­to­muut­ta ja kes­ke­ne­räi­syyt­tä per­heen si­säis­ten ih­mis­suh­tei­den hoi­ta­mi­ses­sa, puo­li­son kun­ni­oit­ta­mi­ses­sa ja ym­mär­tä­mi­ses­sä sekä las­ten kas­va­tuk­seen liit­ty­vis­sä ky­sy­myk­sis­sä. Olen ym­mär­tä­nyt, mi­ten val­ta­van suu­ri mer­ki­tys on ol­lut tur­val­li­sel­la us­ko­vai­sel­la ko­dil­la ja lä­hei­sil­lä, joi­ta omal­la isäl­lä­ni ei sa­mal­la ta­val­la ole ol­lut. An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi on ol­lut se tär­kein voi­ma omas­sa avi­o­lii­tos­sam­me, ja oli­si var­mas­ti ol­lut myös isä­ni koh­dal­la, poh­tii Ke­hus­maa.

Kun Ke­hus­maan äi­ti sai­ras­tui syö­pään, sai­vat van­hem­mat kor­jat­tua evan­ke­liu­mil­la vä­lin­sä en­nen hä­nen kuo­le­maan­sa. Evan­ke­liu­min vai­ku­tuk­sen nä­ky­mi­nen hei­dän vä­leis­sään oli mie­hel­le pu­hut­te­le­va ko­ke­mus.

– Oli­sin toi­vo­nut isän saa­van saat­to­mie­hiä rin­nal­leen sen jäl­keen­kin. Hän jäi hau­ta­jais­ten jäl­keen tyh­jän pääl­le, ja koin, et­tä mi­nus­ta ei ol­lut saat­to­mie­hek­si hä­nel­le.

Isän ja po­jan vä­lit on elä­mä joh­ta­nut eril­leen, ei­vät­kä ne ole vuo­sien saa­tos­sa luon­te­vas­ti lä­hen­ty­neet.

– Olem­me yh­des­sä isä­ni kans­sa to­den­neet, et­tä se mikä on näin muo­tou­tu­nut, ei tai­da luon­te­vas­ti enää muuk­si muut­tua.

Lue jut­tu ko­ko­nai­suu­des­saan sekä mui­ta ai­hee­seen liit­ty­viä jut­tu­ja täl­lä vii­kol­la il­mes­ty­väs­tä Päi­vä­mie­hes­tä.