Ihan ta­val­li­se­na kes­ki­viik­ko­na pää­sin ys­tä­vä­ni kans­sa pie­nel­le päi­vä­kä­ve­lyl­le met­sään. Maa­ta peit­ti ohut lu­mi­ker­ros. Lu­men al­la oli jää­tä.

Mi­nul­la oli mie­len pääl­lä kai­ken­lais­ta. Met­sään mah­tui ään­tä ja jut­tua riit­ti. Jää lu­men al­la oli liu­kas. Niin­pä kes­ken tär­ke­än lau­see­ni len­sin koko nai­sen mi­tal­la se­läl­le­ni maa­han. Suu kävi ja ää­ni kuu­lui, mut­ta ys­tä­vä jou­tui het­ken kat­so­maan, et­tä mi­hin se ka­ve­ri hä­vi­si. Ai­ka pal­jon ti­lan­ne lo­pul­ta nau­rat­ti, kun saa­toim­me to­de­ta, et­tä yl­peys oli ai­noa, mikä sai ko­lauk­sen.

Tur­val­li­ses­sa seu­ras­sa voi teh­dä vir­hei­tä. Kaa­tu­mi­nen tai huo­nos­ti va­lit­tu sana ei­vät sil­loin muu­ta mi­tään. Nii­tä sat­tuu kai­kil­le ja jos jo­kin jää vai­vaa­maan, sii­hen voi pa­la­ta. Asi­oi­ta voi ai­na so­pia ja jat­kaa sit­ten eteen­päin. Täy­del­lis­tä ys­tä­vää ei ku­kaan edes tar­vit­se. Mitä sii­tä tu­li­si, jos toi­nen ai­na vain on­nis­tui­si? Op­pi­mas­sa tääl­lä ol­laan.

Tur­val­li­ses­sa seu­ras­sa voi luot­taa sii­hen, et­tä tu­lee oma­na it­se­nään hy­väk­sy­tyk­si. Sil­loin on hyvä ava­ta myös elä­män sol­mu­ja yh­des­sä. Voi ker­toa myös niis­tä asi­ois­ta, jot­ka pai­na­vat miel­tä. Tai has­suis­ta aja­tuk­sis­ta, joi­hin on jää­nyt ai­van ju­miin. Par­haim­mil­laan ys­tä­vä saa lem­pe­äs­ti tuu­pat­tua mut­kas­ta eteen­päin ja taas mat­ka jat­kuu.

Muis­tan jo py­hä­kou­lus­sa kuul­lee­ni sii­tä, mil­lai­nen on pi­tä­vä as­tia, ih­mi­nen jo­hon voi luot­taa. Koen teh­nee­ni sen suh­teen elä­mäs­sä­ni vir­hei­tä, mut­ta ne olen saa­nut on­nek­si so­pia ja olen var­mas­ti vir­heis­tä­ni op­pi­nut. Nii­hin­kään ei pidä jää­dä ju­miin lop­pu­e­lä­mäk­si. Mi­nus­ta on toi­sen kun­ni­oit­ta­mis­ta, et­tei luot­ta­muk­sel­la ker­rot­tu­ja asi­oi­ta puhu eteen­päin. Tai et­tei läh­de toi­sen ker­to­maa ar­vos­te­le­maan muil­le. Niin­hän me kaik­ki var­mas­ti toi­vom­me it­se­kin tu­le­vam­me koh­del­luik­si.

Ys­tä­vät ovat lah­jaa. Toi­si­naan ki­pui­len lä­hei­se­ni puo­les­ta, ke­nel­le toi­voi­sin hy­vää ys­tä­vää. Sil­loin on tur­val­lis­ta luot­taa, et­tä Tai­vaan Isä kuu­lee toi­vee­ni, ja et­tä tä­mä­kin lä­hei­nen saa vie­lä ys­tä­vän, ke­nen kans­sa voi muk­sah­del­la yh­des­sä met­säs­sä. Oli­si­pa kai­kil­la sel­lai­nen.

Us­kol­li­nen ys­tä­vä on vah­va tur­va, joka sel­lai­sen löy­tää, löy­tää aar­teen (Sir. 6:6).