Vir­pi Mä­ki­nen

Is­tah­din täs­sä vas­ti­kään seu­ra­penk­kiin ikä­nei­dok­si it­se­ään ti­tu­lee­raa­van Jo­han­nan vie­reen. Hän al­koi vä­lit­tö­mäs­ti esi­tel­lä uu­tuut­taan kiil­tä­vää sor­mus­taan. Hy­myi­li sa­mal­la kai­nos­ti.

"Olet­ko kih­lau­tu­nut?”, häm­mäs­te­lin. "Ei, olen nai­mi­sis­sa! Täs­sä mi­tään vä­li­vai­hei­ta tar­vit­tu”, hän il­moit­ti ja al­koi heh­kut­taa puo­li­so­aan: "Hän on niin kan­nus­ta­va ja haus­ka. Erää­nä­kin päi­vä­nä hän sa­noi: vik­ke­lää jär­jen­juok­sua!" En ole sel­lais­ta kuul­lut iki­nä en­nen. En ole tot­tu­nut sel­lai­seen ke­hu­mi­seen”, nau­roi Jo­han­na on­nel­li­se­na. Minä kuun­te­lin ka­teel­li­se­na. Ei kyl­lä mi­nun puo­li­so­ni ole ih­meem­min jär­jen­juok­su­a­ni ke­hu­nut, ei, vaik­ka ai­kaa oli­si ol­lut. Juh­lis­tim­me­han juu­ri ho­pe­a­hää­päi­vää. Vai olen­ko­han unoh­ta­nut jo sen al­ku­a­jan huu­man, mie­tin. Jo­han­na ker­toi­kin elä­vän­sä juu­ri sitä ku­her­rus­kuu­kaut­ta.

Sit­ten Jo­han­na jat­koi puo­li­son­sa ke­hu­mis­ta. Hän on myös ar­mol­li­nen. Jos jos­kus on­kin moit­teen si­jaa, hän ky­syy esi­mer­kik­si näin:" Mikä piti si­nua val­veil­la? Vii­me yö­nä une­si ajoi­tus oli vii­väs­ty­nyt.” Mut­ta jat­kaa kan­nus­ta­vas­ti: "Ei se mi­tään. Jos­kus peh­kui­hin pai­nu­mi­nen on hel­pom­min sa­not­tu kuin teh­ty." Täl­lai­nen huo­len­pi­to tun­tuu Jo­han­nas­ta mu­ka­val­ta. Puo­li­so on myös muis­tut­ta­nut opet­te­le­van­sa vie­lä tun­te­maan Jo­han­naa, mut­ta lu­van­nut kui­ten­kin, et­tä var­mal­la poh­jal­la ol­laan.

Aa­mul­la hän saat­taa ke­hua hy­vää un­ta ja ke­hot­taa: "An­na pa­laa!” Toi­si­naan hän oi­kein in­tou­tuu, ku­ten erää­nä aa­mu­na, kun ke­hui Jo­han­nan val­miut­ta ihan­teel­li­sek­si. ”Vit­sai­li jopa, et­tä kat­to­re­mont­tia puk­kaa, kun val­miu­te­ni oli sin­gah­ta­nut ka­ton läpi. Ke­hui, mi­ten hy­vin olin löy­tä­nyt ta­sa­pai­non ak­tii­vi­suu­den ja le­von vä­lil­le. Ky­se­li sit­ten lep­poi­sas­ti, et­tä mi­tä­pä ajat­te­lit teh­dä tä­nään”, muis­te­lee Jo­han­na.

Toi­si­naan Jo­han­nan puo­li­so on huo­lis­saan stres­si­ta­sois­ta ja ke­hot­taa lem­pe­äs­ti: ”An­na it­sel­le­si tänä il­ta­na lupa ihan vain ren­toil­la. Olet an­sain­nut sen!” Eräs täl­lai­nen ke­ho­tus tuli sun­nun­tai­sen hiih­to­len­kin jäl­keen. Sil­loin Jo­han­na al­koi miet­tiä, et­tä pi­täi­si­kö­hän hä­nen ot­taa päi­vä­u­net vai läh­ti­si­kö kui­ten­kin seu­roi­hin. Seu­rat ve­ti­vät pi­dem­män kor­ren. Ne kuu­lu­vat oleel­li­se­na osa­na Jo­han­nan sun­nun­tai­hin.

Seu­ro­jen jäl­keen puo­li­so al­koi ky­sel­lä: "Mikä tämä on?" Hän ker­toi Jo­han­nan ol­leen niin ren­tou­tu­nees­sa ti­las­sa, et­tä epäi­li hä­nen ot­ta­neen päi­vä­u­net. Seu­rat ovat niin hyvä tapa viet­tää le­po­päi­vää, et­tä äly­sor­mus­kin sii­tä ilah­tui. Sor­muk­sen va­li­kos­ta ei kui­ten­kaan löy­ty­nyt ak­ti­vi­teet­ti­vaih­to­eh­toa us­kon­nol­li­nen ti­lai­suus. ”Sel­lais­ta tut­tua ja tur­val­lis­ta Ju­ma­lan sa­naa. Se kai las­ki syk­kee­ni alas, vaik­ka en var­mas­ti nu­kah­ta­nut”, va­kuut­ti Jo­han­na. Sa­moin on nyt käy­nyt mon­ta ker­taa. "Vaik­ka on ol­lut tun­ne, et­tä nyt ei kii­reen vuok­si seu­roi­hin eh­ti­si, niin kun olen men­nyt, niin sor­mus on kii­tel­lyt pa­lau­tu­mi­ses­ta. Ja it­se olen kii­tel­lyt it­se­ä­ni, et­tä kui­ten­kin läh­din. On niin tur­val­lis­ta is­tua ja kuun­nel­la tut­tua Ju­ma­lan sa­naa", ker­too Jo­han­na.

PS. Ta­ri­na ei si­säl­lä mak­set­tua mark­ki­noin­tia, mut­ta mi­nä­kin yl­lä­tin it­se­ni se­laa­mas­ta sor­mus­va­li­koi­maa. Oli­si­han se kiva jos­kus kuul­la vik­ke­lää jär­jen­juok­su­a­ni ke­hut­ta­van, vaik­ka sai­sin­ko­han minä pelk­kiä lem­pei­tä moit­tei­ta.