Hilk­ka Sau­lio

Jou­lu­lo­man ra­tok­si hain muut­to­laa­ti­koi­den jou­kos­ta laa­ti­kon, jos­sa on al­bu­me­ja elä­mäm­me var­rel­ta. Siel­lä vuo­rot­te­le­vat ku­vat jou­luis­ta, las­ten syn­ty­mis­tä ja Su­vi­seu­rois­ta. Ai­kui­set lap­sem­me se­lai­li­vat nii­tä ja py­säh­te­li­vät ih­met­te­le­mään muun mu­as­sa Ro­va­nie­men Rau­ti­o­saa­ren su­vi­seu­ro­jen vä­ki­mää­rää: 50 000 ih­mis­tä. Al­bu­mis­sa on leh­ti­ku­va ken­täs­tä, jos­sa tun­net­tuun ta­paan asun­to­vau­nut ovat luo­ti­suo­ris­sa ri­veis­sä. Ih­met­te­lim­me yh­des­sä, mi­ten vä­ki­mää­rä on voi­nut so­pia Rau­ti­o­saa­reen tai mi­ten sil­loin on ol­lut niin vä­hän vä­keä Su­vi­seu­rois­sa.

It­sel­lä­ni aja­tuk­set len­tä­vät tuo­hon ai­kaan, jol­loin ei ol­lut in­ter­ne­tiä ei­kä kän­ny­köi­tä. Jäin hai­kein mie­lin en­sim­mäi­sen ker­ran pois Su­vi­seu­rois­ta. Odo­tin mei­dän nel­jät­tä las­tam­me, joka oli yrit­tä­nyt syn­tyä jo ju­han­nuk­se­na kuu­kaut­ta en­nen las­ket­tua ai­kaa. Seu­ra­lai­sek­se­ni jäi sen­het­ki­nen kuo­pus An­nas­tii­na, joka ei osan­nut vie­lä kä­vel­lä. Su­vi­seu­ra­ni oli­vat kah­den tun­nin ra­di­oin­nin mit­tai­set. Mie­hel­le­ni An­te­rol­le­kaan se su­vi­seu­ra­reis­su ei var­maan­kaan ol­lut help­po kah­den pie­nen po­jan kans­sa. Pien­ten poi­kien huol­ta­mis­ta hel­pot­ti ko­vas­ti sis­kon­sa per­heen tar­jo­a­ma ma­joi­tus ko­tin­sa kuis­tin ylä­ker­ras­ta seu­ra­ken­tän kes­kel­lä. Siel­tä oli­vat ol­leet hulp­pe­at nä­kö­a­lat yli seu­ra-alu­een.

Per­heem­me kol­men vam­mai­sen lap­sen an­si­os­ta olem­me yleen­sä pääs­seet etu­ri­vin pai­koil­le. Muu­ta­man sa­dan met­rin kä­ve­lyyn seu­ra­tel­tal­le on kui­ten­kin pi­tä­nyt va­ra­ta ai­kaa use­am­pi kym­men­mi­nuut­ti­nen. Vuo­sien saa­tos­sa ilok­sem­me Ris­to-Pek­ka ja Elia op­pi­vat kä­ve­le­mään rol­laat­to­rin avul­la. Sitä en­nen oli kui­ten­kin ai­ka, jol­loin kaik­ki tar­vit­si­vat jon­kin­lai­sen kyy­din. Kok­ko­lan su­vi­seu­rois­sa Kruu­nu­pyys­sä em­me so­pi­neet enää in­va-alu­eel­le, mut­ta reip­paas­ti vii­si­vuo­ti­as työn­si ison vel­jen­sä pyö­rä­tuo­lia mi­nun työn­tä­es­sä vau­van vau­nu­ja, joi­den pääl­lä is­tui­mes­sa is­tui toi­sek­si nuo­rin. An­te­ro työn­si kak­sos­ten rat­tai­ta. Äi­ti­ni ja isä­ni ihas­te­li­vat ilois­ta ka­ra­vaa­ni­am­me. He to­te­si­vat, et­tä vaik­ka Su­vi­seu­rois­sa ole­mi­nen vaa­tii pal­jon vai­van­nä­köä, se kan­nat­taa, sil­lä näin lap­sil­le syt­tyy rak­kaus tul­la ai­na Ju­ma­lan las­ten ko­koon­tu­mi­siin.

In­va-alu­eel­le on vuo­sien saa­tos­sa tul­lut ai­na uu­sia per­hei­tä, joi­den kans­sa on tu­tus­tut­tu, ja­et­tu ar­jen sel­viy­ty­mi­sen vink­ke­jä ja ko­et­tu eri­tyis­tä yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Olem­me ihas­tel­leet Ju­ma­lan luo­mis­työn mo­ni­nai­suut­ta ja yh­des­sä saa­neet vah­vis­tus­ta Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiu­den voi­maan ja joh­da­tuk­seen elä­mäs­sä.

On luk­sus­ta ny­ky­ään kul­kea kii­to­ra­taa pit­kin kuin pöy­dän pin­nal­la, sil­lä vuo­si­kym­men­ten var­rel­ta mi­nul­la on muis­tois­sa ai­na­kin kah­det mu­tai­set­kin Su­vi­seu­rat. Nii­den päät­teek­si kaik­ki oli niin ku­ras­sa, et­tä ko­ti­mat­kal­le läh­ties­sä pus­si­tet­tiin niin kär­ryt kuin las­ten ja­lat­kin.

Nois­ta ajois­ta va­lo­ku­van lail­la etee­ni heit­tyy­kin nä­ky­mä su­ku­lais­per­heen asun­to­vau­nu­lei­riin. Siel­lä telt­ta­ka­tok­seen pin­go­te­tul­la pyyk­ki­na­rul­la roik­kui kui­vu­mas­sa pes­ty­jä las­ten­vaat­tei­ta täy­des­sä kaa­to­sa­tees­sa. Per­hee­näi­ti is­tui kai­kes­sa rau­has­sa ka­tok­sen al­la ret­ki­pöy­dän ää­res­sä syö­mäs­sä kuu­maa keit­toa ja kuun­te­le­mas­sa seu­ro­ja.

Va­lo­ku­va-al­bu­me­ja se­la­tes­sa mie­lee­ni nou­see vä­läh­dyk­se­no­mai­ses­ti het­ki hel­tei­ses­tä su­vi­seu­ra­päi­väs­tä, kun olin asun­to­vau­nus­sa las­ten kans­sa ja joku lap­sis­ta ok­sen­si ym­pä­riin­sä. Meil­lä oli lai­na­vau­nu. It­kin ja kont­ta­sin sii­vo­a­mas­sa jäl­kiä. Yl­lät­tä­en asun­to­vau­nun oves­ta kur­kis­ti Es­ter-mum­mi ja ky­syi: ”Mitä tääl­lä?” Vas­taus­ta saa­mat­ta hän las­ki kä­ten­sä olal­le­ni ja siu­na­si evan­ke­liu­mil­la. En­pä oli­si tuol­loin pa­rem­paan ai­kaan voi­nut saa­da tai­vaan ter­vei­siä.

Su­vi­seu­ra­mat­kat koko per­heen kans­sa kä­vi­vät jos­sa­kin vai­hees­sa lii­an työ­läik­si. An­te­ro läh­ti sil­loin seu­ra­mat­kal­le osan po­ru­kan kans­sa. Mi­nun jää­mis­tä­ni ko­ti­su­vi­seu­roi­hin hel­pot­ti se, et­tä seu­rat pys­tyi kuun­te­le­maan re­aa­li­ai­kai­ses­ti. Usein sain ko­ti­seu­ra­vie­rai­ta, joi­den kans­sa vie­tim­me yh­des­sä Su­vi­seu­ro­ja kah­vi- ja ruo­ka­tau­koi­neen. Sil­loin joku iha­na ih­mi­nen muis­ti mei­tä ko­tiin jää­nei­tä lä­het­tä­mäl­lä pos­ti­kor­tin Su­vi­seu­rois­ta.

Nyt elä­mä on kul­ke­nut sii­hen vai­hee­seen, et­tä pää­sem­me taas yh­des­sä Su­vi­seu­roi­hin. Eli­an an­si­os­ta pää­sem­me vie­lä in­va-alu­eel­le, jo­hon las­ten per­heil­lä on help­po tul­la huol­ta­maan lap­si­aan seu­ra­päi­vän ku­lu­es­sa. Ja voi kuin­ka me kaik­ki iloit­sem­me pääs­tes­säm­me taas yh­del­le kool­le kas­va­nee­na per­hee­nä!