Elä­mäs­sä on mo­nen­lai­sia al­ku­ja ja lop­pu­ja. Ne voi­vat ol­la hy­vin eri­lai­sia, mut­ta nii­tä yh­dis­tää usein sa­man­kal­tai­set tun­nus­piir­teet. Elä­män­ti­lan­teet muut­tu­vat vuo­sien var­rel­la, ja eri­lai­sia asi­oi­ta al­kaa sekä päät­tyy. Jos­kus on myös osat­ta­va pääs­tää ir­ti en­nen kuin uu­del­le voi syn­tyä ti­laa.

Huo­maan, et­tä elä­mäs­sä­ni on ai­na myös pal­jon en­nal­ta suun­nit­te­le­mat­to­mia asi­oi­ta. Jos ar­jes­sa ha­lu­aa pi­täy­tyä koh­tuul­li­suu­des­sa, ka­len­te­ria ei kan­na­ta täyt­tää lii­kaa. Kun an­taa ti­laa sat­tu­mil­le, elä­mäs­tä tu­lee sie­det­tä­väm­pää, ja jos­kus ka­len­te­riin aset­tau­tuu lo­pul­ta hy­väk­si osoit­tau­tu­via asi­oi­ta.

Jos­kus po­si­tii­vi­set­kin muu­tok­set hir­vit­tä­vät. Muis­tan har­kin­nee­ni vii­mei­seen as­ti jä­nis­tä­mis­tä työ­haas­tat­te­lus­ta, joka lop­pu­jen lo­puk­si osoit­tau­tui erit­täin hy­väk­si ta­pah­tu­mak­si. Olen poh­ti­nut jäl­ki­kä­teen, mik­si mi­nua jän­nit­ti niin pal­jon. Eh­kä taus­tal­la kuis­ki oma riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne tai jän­ni­tys uu­den ja tun­te­mat­to­man edes­sä.

Usein huo­maan jän­ni­tyk­sen ole­van hyvä asia ja tuo­van mu­ka­naan lo­pul­ta jo­ta­kin mer­kit­tä­vää. Jän­ni­tys on kui­ten­kin voi­tet­ta­va. Jos ei us­kal­la ot­taa ris­ke­jä, ei voi kos­kaan saa­da mi­tään mer­kit­tä­vää.

Lop­pu­vuo­des­ta moni van­ha ovi sul­keu­tui uu­den työn tiel­tä. Tuli ai­ka sel­keyt­tää ar­kea uut­ta työ­tä sekä opin­to­jen vii­meis­te­lyä var­ten. Vii­mei­set vuo­det oli­vat vie­neet ve­ron­sa opin­to­jen ja eri­lais­ten työ­teh­tä­vien vuok­si, ja per­heel­le oli jää­nyt vä­hem­män ai­kaa.

Kun pai­noin vii­meis­tä ker­taa hoi­to­huo­nee­ni oven kiin­ni, pu­he­li­mee­ni ki­lah­ti vies­ti:

“Jt Kai­sa! Ha­lu­ai­sin esi­tel­lä si­nul­le Päi­vä­mie­hen blo­gis­tin teh­tä­vää. Jos olet kiin­nos­tu­nut teh­tä­väs­tä, voi­sin ker­toa sii­tä li­sää.”

Tu­le­vi­na päi­vi­nä pyyn­tö oli usein mie­les­sä. Mi­ten mi­nun kan­nat­tai­si toi­mia? En­hän ole taas ke­rää­mäs­sä it­sel­le­ni lii­kaa te­ke­mis­tä. Muu­ta­ma­na yö­nä pyö­rin sän­gys­sä val­veil­la, teh­tä­vän poh­ti­mi­nen val­vot­ti. On­ko mi­nus­ta tä­hän teh­tä­vään? Löy­dän­kö ai­hei­ta, jois­ta kir­joit­taa? Ai­em­min ko­et­tu riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne nos­ti pää­tään. Olen­ko minä tä­hän työ­hön so­pi­va?

Jut­te­lin lä­heis­ten ja ys­tä­vien kans­sa, jot­ka roh­kai­si­vat mi­nua uu­teen toi­meen. Myös tämä raa­ma­tun­koh­ta tun­tui loh­dut­ta­val­ta:

“Ja hän sa­noi mi­nul­le: tyy­dy mi­nun ar­moo­ni; sil­lä mi­nun voi­ma­ni on hei­kois­sa vä­ke­vä” (2. Kor. 12:9).

Ei ole ol­lut help­poa nöyr­tyä tun­teen al­le, et­tä en vält­tä­mät­tä osaa kaik­kea. Kuin­ka pal­jon hel­pom­paa oli­si teh­dä eri­lai­sia asi­oi­ta, jos voi­si tun­tea osaa­van­sa kai­ken. Mut­ta ei­hän se ole mi­ten­kään mah­dol­lis­ta.

Loh­dut­tau­dun sil­lä, et­tä elä­mäs­sä moni asia on men­nyt pa­rem­min, kun on op­pi­nut hy­väk­sy­mään oman ra­jal­li­suu­ten­sa ja sen, et­tei kaik­kea osaa. Moni epä­var­ma asia on­kin kään­ty­nyt voi­maut­ta­vak­si. Van­ha sa­non­ta on jää­nyt mie­lee­ni: siel­lä mis­sä omat kei­not lop­pu­vat, al­ka­vat Ju­ma­lan mah­dol­li­suu­det. Näi­hin mah­dol­li­suuk­siin mi­nä­kin ha­lu­an us­koa.