Iloit­sim­me kol­man­nen poi­kam­me lo­mil­le tu­los­ta en­sim­mäis­tä ker­taa, kun hän oli aloit­ta­nut va­rus­mies­pal­ve­luk­sen. Kak­si viik­koa oli ku­lu­nut kuu­lu­mis­ten mu­kaan no­pe­as­ti ja oli­han siel­tä vä­li­kuu­lu­mi­si­a­kin saa­tu vi­de­o­pu­he­lu­jen muo­dos­sa. Mo­ti­voi­tu­nut nuo­ri isän­maan pal­ve­lu­ses­sa on pa­ras­ta mitä nuo­ri voi teh­dä ja ol­la. Kum­pa säi­lyi­si in­nos­tu­nut ote ja mo­ti­vaa­tio, käy mie­les­sä­ni ja myös hä­nel­le sa­non sii­tä. Kyl­lä­hän siel­lä vä­lil­lä tu­lee ti­lan­tei­ta et­tei ole niin mu­ka­vaa ja al­kaa ”ha­jo­ta”.

It­se aloi­tin vuo­den alus­sa Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na. Aluk­si tun­tui et­ten sel­viä teh­tä­väs­tä, kun en ole kir­joit­ta­ja, mut­ta roh­kais­tuin serk­ku­ni kans­sa käy­dyn kes­kus­te­lun jäl­keen. Hän ker­toi, et­tä ei tien­nyt ole­van­sa in­no­kas kir­joit­ta­ja opis­kel­les­saan ai­kui­se­na. Kä­det me­ne­vät ris­tiin: Jos­pa täs­tä sel­vi­än ja saan elä­mää kir­joi­tet­tua ylös. Ai­hei­ta tup­sah­te­lee mie­leen usein.

Ar­mei­ja-ai­hee­seen pa­la­tak­se­ni: "Va­rus­mies­pal­ve­luk­ses­sa on tur­val­li­nen ja sään­nöl­li­nen ryt­mi", opas­tan nuor­ta­ni, "ja ai­na on mo­ti­vaa­tio seu­raa­van ruu­an pääs­sä." Sen ovat sa­dat, tu­han­net nuo­ret to­dis­ta­neet, et­tä ar­mei­jas­sa on ai­na näl­kä. Lii­kun­ta ja sään­nöl­li­syys lait­ta­vat myös ai­neen­vaih­dun­nan ja unen­tar­peen ryt­miin.

Tämä per­heem­me kol­mas nuo­ri­mies sääs­ti mei­tä van­hem­pi­na – tai var­mas­ti vie­lä enem­män äi­ti­ään – kun hä­nen kih­lat­tun­sa saat­toi hä­net pal­ve­lus­paik­kaan pal­ve­luk­sen alus­sa. Mi­ten se oli­kin meil­le van­hem­mil­le niin help­poa täl­lä ker­taa?

It­se pal­ve­len puo­lus­tus­voi­mis­sa, mut­ta va­rus­mies­kou­lu­tuk­ses­sa en ole ol­lut kah­teen­kym­me­neen vuo­teen. Näen it­se puo­lus­tus­voi­mat tur­val­li­se­na ym­pä­ris­tö­nä nuo­rel­le sekä hen­ki­ses­ti et­tä fyy­si­ses­ti. Asia ei ole it­sel­le­ni niin tun­te­ma­ton kuin vai­mol­le­ni. On luo­tet­ta­va, et­tä nuo­ri pär­jää. Uu­den edes­sä ih­mi­sen si­säl­lä maa­pe­rä on odot­ta­va, ai­van kuin ve­res­li­hal­la ole­va iho, joka odot­taa osu­maa – tai et­tei vain mi­kään osui­si... sil­tä tun­tuu myös tämä kir­joit­ta­mi­sen aloit­ta­mi­nen.

Nuo­rem­me lo­ma­vii­kon­lo­pun lau­an­tai vie­räh­ti osin au­to­tal­lis­sa, sil­lä nuo­rem­pi veli oli os­ta­nut 125-kuu­ti­oi­sen KTM:n, jota tie­ten­kin piti vä­hän ruu­vail­la kun­toon. Tär­ke­äm­piä ak­ti­vi­teet­te­ja oli­vat kui­ten­kin si­sa­rus­ten ta­paa­mi­set ja yh­des­sä has­sut­te­lut sekä pi­ha­pe­lit!

Kes­kus­te­lim­me ja kuun­te­lim­me in­nos­tu­neen nuo­ren kuu­lu­mi­sia. Tu­pa­kes­kus­te­lus­sa he oli­vat saa­neet ku­kin ker­toa taus­tas­taan, jos ha­lu­si­vat. Poi­kam­me oli ker­to­nut kes­kus­te­lus­sa, et­tä hä­nel­lä on vii­si­tois­ta si­sa­rus­ta. Pa­laan aja­tuk­sis­sa omaan pal­ve­lu­sai­kaa­ni va­rus­mie­he­nä. Aliup­see­ri­kou­lun käy­tä­väl­lä oli jo hil­jai­suus huu­det­tu. En tar­kal­leen muis­ta, mis­tä kes­kus­te­lu al­koi, mut­ta tupa oli pi­meä ja mei­tä oli tu­vas­sa kak­si­tois­ta nuor­ta mies­tä. Joku ky­säi­si mi­nun taus­taa­ni, kos­ka tu­lin pal­ve­lus­paik­kaan kau­im­paa. Ker­roin tu­le­va­ni isos­ta per­hees­tä ja ole­va­ni us­ko­mas­sa. Tupa oli ai­van hil­jai­nen, vain minä ker­roin. Joku ky­syi li­sä­ky­sy­myk­sen. Olin kuin se odot­ta­va ar­ka lam­mas, mut­ta koin sil­ti ole­va­ni tur­vas­sa. Ky­sy­myk­set ei­vät ol­leet ival­li­sia. Tupa hil­je­ni ja aloim­me nuk­ku­maan.

Muis­tan myös pal­ve­luk­sen alun in­nos­tuk­sen, nuo­ren po­si­tii­vi­sen tu­le­vai­suu­de­nus­kon. Koin, et­tä mi­nus­ta pi­det­tiin huol­ta ja ko­ke­mus oli yh­tei­nen sa­ma­ni­käis­ten nuor­ten mies­ten kans­sa. Olen kan­nus­ta­nut nuo­ria hok­saa­maan, et­tä tämä su­ku­pol­vi­ko­ke­mus kan­nat­taa ot­taa mah­dol­li­suu­te­na. Ar­mei­jas­ta voi saa­da ys­tä­viä elä­män var­rel­le ja eh­kä ne hei­kot­kin tun­nus­tuk­set ja ys­tä­vyys pu­hut­te­le­vat va­rus­mies­to­ve­rei­ta. En­nen kaik­kea olem­me te­ke­mäs­sä pal­ve­lus­ta maal­lem­me.

Jään isä­nä ih­met­te­le­mään nuo­ren roh­keut­ta ja sitä, mis­tä moi­nen avoi­muus kum­pu­aa. Ajat­te­len, et­tä nuo­rel­la on ar­vot koh­dal­laan ja us­ko sy­dä­mel­lä.

Si­vii­li­vaat­teet ovat taas vaih­tu­neet vih­rei­siin ja nuo­ri tu­lee hy­väs­te­le­mään. Siu­naam­me. Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä saam­me us­koa kai­ken an­teek­si. Vie­lä oven käy­des­sä sen ra­os­ta kuu­luu: Ju­ma­lan rau­haan!

Ju­han blo­gi­kir­joi­tus il­mes­tyi blo­giin va­hin­gos­sa kes­ke­ne­räi­se­nä 1.2. Tämä ver­sio on nyt päi­vi­tet­ty ja jul­kais­tu uu­del­leen.