Mau­no Kin­nu­nen

Tääl­tä löy­tyy yh­den sor­tin pul­lis­te­li­ja. Ai mi­ten niin? No mie­ti­pä pe­rus­rin­ta­mies­ta­loa, joi­ta olet näh­nyt mat­ka­si var­rel­la. Ei­kös mo­net niis­tä ole sel­lai­sia ori­gi­naa­le­ja? Just sel­lai­sen mal­li­sia, mil­lai­sik­si rin­ta­mal­ta pa­lan­neet ne ai­koi­naan ra­ken­si­vat. Meil­lä sen si­jaan on pul­lis­te­li­ja. Ker­ran sitä on pul­lis­tet­tu pi­tem­mäk­si, kah­des­ti on kyl­miä osia teh­ty läm­pi­mik­si ja vii­mei­sek­si pan­tu rei­lun ko­koi­nen ulo­ke ta­ka­nurk­kaan. Var­si­nai­nen ark­ki­teh­tuu­rin hel­mi siis!

Ma­kuu­huo­neem­me si­jait­see tö­nöm­me uu­sim­mas­sa pul­lis­tuk­ses­sa. Joku voi­si sa­noa sitä au­to­tal­lik­si, kos­ka sii­nä on be­to­ni­lat­tia mut­ta sel­lai­seen me pää­dyim­me kym­men­kun­ta vuot­ta sit­ten. Ei­hän sii­nä ole edes ras­va­mont­tua, mut­ta ei­pä tule pe­rus­le­luil­la iso­ja kuop­pia mei­dän mak­ka­rim­me lat­ti­aan!

Kun huo­nee­seen as­tuu, nä­kee, et­tä va­sem­mal­la sei­näl­lä nö­köt­tää pie­neh­kö ker­ros­sän­ky. Sen oi­ke­al­la puo­lel­la on noin puo­len met­rin kul­ku­ti­la ja sit­ten on mei­dän pa­ri­sän­kym­me. Sitä voi­si kut­sua myös vaik­ka­pa ne­los­sän­gyk­si, var­sin­kin jos aa­mul­la vah­vuus­las­ken­ta suo­ri­te­taan.

Ison sän­gyn oi­ke­al­la puo­lel­la on pari ir­to­pat­jaa. Il­tai­sin ne ovat sii­nä nä­tis­ti kyl­jel­lään häk­ki­sän­gyn tu­ke­ma­na. Aa­mul­la ne saat­ta­vat ol­la lat­ti­al­la yöl­lis­ten seik­kai­li­joi­den peh­mik­kee­nä. Toi­si­naan tar­vit­sen it­se­kin hel­pos­ti siir­rel­tä­vää pat­jaa, kun sän­gys­säm­me ole­vat liik­ku­vat osat häi­rit­se­vät unen oloa. Suur­per­hees­sä elo ei ole tyl­sää yöl­lä­kään.

Pien­ten las­tem­me nuk­ku­maan lait­to on useim­mi­ten mi­nun jut­tu­ni. Il­ta­toi­mien jäl­keen is­tah­dan kir­jan kans­sa pa­ri­sän­gyn pää­tyyn. Ym­pä­ril­lä ja sy­lis­sä on pie­niä her­ran­tert­tu­ja, useim­mi­ten kuin vaah­te­ra­mä­ke­läi­siä kon­sa­naan: tuk­ka on ta­kus­sa tai kui­vu­nees­sa puu­ros­sa ja ja­lois­sa vie­lä­kin me­ne­mi­sen vim­ma. Sii­nä sitä sit­ten pik­ku­hil­jaa rau­hoi­tum­me lu­ke­maan ja nuk­ku­maan.

Lu­ke­mi­sen ai­ka­na voi sat­tua mo­nen­lais­ta. Muu­ta­ma viik­ko sit­ten sain tes­ta­ta oi­ke­al­la ja­lal­la pai­men­sau­va­kik­kaa, kun rei­lun vuo­den ikäi­nen Hil­ma-nei­tom­me teki len­to­näy­tök­sen. Hän on op­pi­nut jo oi­kein hy­väk­si kii­pei­li­jäk­si: pää­see soh­val­ta ja sän­gyl­tä alas ja kul­kee por­tai­ta­kin jo it­sek­seen. Niin­pä hä­nel­lä ei ol­lut vai­keuk­sia pääs­tä ker­ros­sän­gyn ala­sän­kyyn ja siel­lä­hän on­kin mu­ka­va hil­lua, kun isä lu­kee lä­het­ty­vil­lä tyl­siä jut­tu­ja isom­mil­le.

Ei­pä sii­nä mi­tään, lu­kies­sa­ni tark­kai­lin ty­tön tou­hu­ja. Yh­täk­kiä hän kek­si, et­tä siel­tä sän­gys­tä kä­sin on­kin mu­ka­va kii­peil­lä ylös me­ne­viä tik­kai­ta. Ja­lat vain pat­jan ylä­puo­lel­la ole­val­le as­kel­mal­le, ja sii­tä­hän pik­ku­tar­zan yl­tää mu­ka­vas­ti tart­tu­maan seu­raa­vaan. Ai kun se on­kin mu­ka­vaa, kun saa työn­tää kä­siä ja pää­tä ylem­mäs­tä au­kos­ta kuin mi­kä­kin vuo­ren­val­loit­ta­ja!

En tie­dä, mitä pik­ku­lik­ka miet­ti, mut­ta mi­nun oli ol­ta­va tark­ka­na. Al­kaa­ko var­vas­te­le­maan it­se­ään pi­tem­mäl­le vai tyy­tyy­kö vain ihai­le­maan mai­se­mia. Het­ko­nen. Nyt. Apua! Yh­täk­kiä tyt­tö työn­tyy­kin niin pit­käl­le, et­tä ta­sa­pai­no kei­kah­taa ja tip­pu­mi­nen al­kaa! Kun it­se is­tuin sän­kym­me pää­tyä vas­ten, niin sii­nä sai suk­ke­las­ti heit­tää lan­ti­o­ta ja kint­tua eteen­päin ja – ih­me kyl­lä – ker­ke­sin oi­ke­al­la ja­lal­la kou­ka­ta tip­pu­mi­sel­ta vauh­tia ja pie­nel­lä ko­lah­ta­mi­sel­la sel­vit­tiin.

Pai­men­sau­va­kik­ka toi­mi mut­ta tuli kyl­lä sel­vä tar­ve nik­ka­roin­nil­le. Jon­kin sor­tin en­kel-apu täy­tyy auk­koon vi­rit­tää, kos­ka isi ei ai­na ole no­pea ei­kä edes pai­kal­la ei­kä en­ke­lei­tä­kään pidä suot­ta työl­lis­tää.

Älä­hän mi­tään, hom­ma jäi. Niin pal­jon on muis­tet­ta­vaa ja tou­hua. Per­heem­me pe­rus­su­hi­nan li­säk­si pe­säm­me au­kol­la on vii­me ai­koi­na ol­lut mel­koi­nen sii­pien rä­pis­te­ly, kun use­am­pi lap­sis­tam­me muut­ti uu­siin osoit­tei­siin. Rin­ta­mal­la­kin on men­nyt ai­kaa, kun rot­ta­so­dan vas­ta­puo­li tun­tuu hok­saa­van vi­hol­li­sen met­kut. It­se olen muis­ta­nut vas­tus­ta­jaa­ni ru­kouk­ses­sa­kin ja toi­vo­nut no­pe­aa muut­toa la­pi­on sy­vyy­teen.

Erää­nä il­ta­na is­tuin jäl­leen sän­kym­me pää­dys­sä, lap­set oli­vat täl­lä ker­taa sän­gyis­sään. Yk­si kou­lu­lai­nen kuun­te­li lat­ti­al­la pat­jal­la. Hä­nel­lä oli vai­keuk­sia an­taa muil­le rau­haa ja jou­duin­kin lu­ke­maan hä­nel­le ma­don­lu­ku­ja: "Jos et oi­ke­as­ti mal­ta kuun­nel­la, si­nun on men­tä­vä ylä­ker­taan nuk­ku­maan."

Lu­ke­mi­nen jat­kui. Ei häi­ri­öt­tä, sil­lä Hil­ma il­mes­tyi ker­ros­sän­gyn ala­o­saan tou­hu­a­maan omia jut­tu­jaan. Ylä­sän­kyyn me­ne­vät tik­kaat tun­tui­vat edel­leen kiin­nos­ta­van, mut­ta tyt­tö tun­tui op­pi­neen jo­tain il­ma­len­nos­taan. Lu­kies­sa­ni tark­kai­lin sa­mal­la oi­ke­an sil­mä­nur­kan ta­pah­tu­mia. Tyt­tö nou­si as­kel­mal­le. Kor­ke­an pai­kan kun­ni­oi­tus näyt­ti ole­van koh­dil­laan, mut­ta yh­täk­kiä hän ojen­tui­kin eteen­päin ja al­koi työn­tää kät­tään pit­käl­le as­kel­mien au­kos­ta. Kuu­lin oman kiel­to­huu­to­ni, mut­ta sa­man tien se ta­pah­tui. Kei­kah­dus.

En eh­ti­nyt teh­dä asi­al­le mi­tään vaik­ka am­pai­sin­kin äk­kiä ti­lan­tee­seen. Näin vain tip­pu­van lap­sen ja lat­ti­a­pat­jal­la ojen­ne­tun hou­kut­te­le­van kä­den. Eh­din kuul­la iso­sis­kon kuis­kaa­van kut­sun: "Hil­ma, Hil­ma…"

Ti­lan­ne avau­tui ta­jun­taa­ni. Sik­si pie­ni läh­ti kur­kot­ta­maan it­se­ään pit­käl­le, kun sis­ko hän­tä lat­ti­al­ta hou­kut­te­li. Olin ää­ri­ä­ni myö­ten täyn­nä epä­us­koa, kuo­le­man­pel­koa, hä­tää. Huu­to­a­kin. Aloin nos­ta­maan pien­tä myt­tyä lat­ti­al­ta, kun se toi­nen puo­li mi­nus­sa yl­tyi isoon huu­toon pat­ja­kuis­kaa­jan suun­taan. "Pai­nu ylä­ker­taan ja äk­kiä!"

Ra­kas Hil­ma. Pe­lol­la elin seu­raa­vat se­kun­nit. Ei kuu­lu­nut it­kua, oli kuu­lu­nut vain pie­ni kil­jah­dus. Pääs­tä ei va­lu­nut ver­ta, pie­nen ka­rit­sam­me vil­lat oli­vat yh­tä val­ke­at kuin en­nen­kin. Lap­si näyt­ti muu­ten­kin en­ti­sel­tään, vain sil­mät ko­vin säi­käh­tä­neen oloi­se­na ih­met­te­li­vät kaik­kea.

Tar­vit­sin ti­laa, tar­vit­sin rau­haa. Me­nin olo­huo­nee­seen ja pyy­sin vi­tos­luok­ka­lais­ta poi­kaam­me lu­ke­maan lap­sil­le jo­tain, jot­ta pie­nem­mät nu­kah­tai­si­vat ja it­se sai­sin kes­kit­tyä Hil­maan. Hän oli sii­nä sy­lis­sä­ni. Ti­lan­ne oli jo­ten­kin ai­van ou­to. Ai­van kuin oli­sin ol­lut myrs­kys­sä ja vene oli­si ki­pan­nut nu­rin. Kun kai­ken pi­täi­si ol­la ai­van kur­jas­ti, yh­täk­kiä löy­sin­kin it­se­ni kui­va­na ve­nees­tä ja jär­vi­kin oli pei­li­tyy­ne­nä ym­pä­ril­lä­ni.

Sii­nä hän, mi­nun ra­kas lap­se­ni. Ei it­ke­nyt, hen­git­te­li vain rau­hal­li­ses­ti. Hän, joka saa­mat­to­muu­te­ni ja huo­non hoi­to­ni ta­kia oli juu­ri ti­pah­ta­nut 80 sen­tin kor­keu­del­ta pää edel­lä be­to­ni­lat­ti­al­le. Ver­ta ei vuo­ta­nut, ei­kä pääs­sä näyt­tä­nyt ole­van kuin vain yk­si pie­ni kuh­mu ja se­kin eh­kä van­ha.

Ti­lan­ne oli niin eri­koi­nen, et­ten kek­si­nyt muu­ta kuin al­kaa pe­rus­jut­tui­hin. Pys­tyi­si­kö­hän Hil­ma syö­mään ihan ta­val­li­ses­ti? Hain ruo­kaa, ja pian lu­sik­ka hei­lui en­ti­seen mal­liin. Juo­mi­nen­kin on­nis­tui kak­sin kä­sin ta­val­li­ses­ta mu­kis­ta. Kä­sit­tä­mä­tön­tä! Sit­ten sa­noin Hil­mal­le "nenä”. Ai mi­ten hie­nos­ti tyt­tö tois­ti tem­pun, min­kä hän oli osan­nut jo jon­kun ai­kaa; pie­ni etu­sor­mi löy­si ne­nän ny­py­kän.

Meni pie­ni tovi. Si­jais­lu­ki­ja saa­pui ma­kuu­huo­nees­ta. Siel­lä oli jo po­ruk­kaa höy­hen­saa­ril­la, ja meil­le tuli hyvä het­ki ih­me­tel­lä ta­pah­tu­maa. Iso­ve­li oli hiu­kan jär­kyt­ty­nyt ta­pah­tu­mas­ta, mut­ta toi esil­le on­ne­aan sii­tä, et­tei pik­ku­sis­ko lou­kan­nut it­se­ään pa­has­ti. Mi­nun mie­lee­ni sil­le oli jo tul­lut se­li­tys, mut­ta ky­syin vie­lä nuo­ren mie­hen aja­tuk­sia.

"Kun Hil­ma ti­pah­ti, niin kuu­lit­ko sel­lais­ta ään­tä, et­tä pää olis ku­mah­ta­nut lat­ti­an?"

"En."

"Kun se ti­pah­ti alas­päin, ni ois­ko se voi­nut jo­ten­kin saa­da tik­kais­ta kiin­ni ja hil­jen­net­tyä vauh­tia?"

"No ei kyl­lä."

"Mi­kä­hän tä­hän vois ol­la se­li­tys? Mitä mie­tit?"

"En­ke­li."

"Nii-in. En­ke­liä ite­ki ajat­te­lin. Se sai sii­pen­sä pään ja lat­ti­an vä­liin."

Sii­pi on peh­meä. Sik­si Hil­ma ei it­ke­nyt, ei lou­kan­nut it­se­ään, ei kuol­lut. Juu­ri nyt, tätä kir­joit­ta­es­sa­ni, pala nou­see kurk­kuun ja it­kun ve­det löy­tä­vät uo­man­sa. Ai­van val­ta­va kii­tol­li­suus täyt­tää edel­leen­kin mie­le­ni sii­tä, et­tä ra­kas lap­sem­me säi­lyi va­hin­goit­tu­mat­ta, vaik­ka it­se olin­kin toi­mi­nut niin huo­nos­ti. Ai­van kau­he­an huo­nos­ti! Ju­ma­lal­le kii­tos ar­mos­ta ja avus­ta!

Heti ta­pah­tu­man jäl­keen ajat­te­lin, et­tä kun ei sit­ten­kään tar­vit­se men­nä sai­raa­laan, niin yöl­lä täy­tyy he­rä­tä use­am­man ker­ran tar­kis­ta­maan Hil­man ta­jun­taa. Tyt­tö­hän ti­pah­ti niin kor­ke­al­ta, niin ko­val­le. Sit­ten ta­ju­sin, et­tä ei­hän Hil­ma lou­kan­nut­kaan it­se­ään. Ei oh­jeis­sa ole neu­voa: "Kom­moo­ti­o­seu­ran­ta on jat­kut­ta­va läpi yön, jos lap­si ti­pah­taa kor­ke­al­ta pää edel­lä en­ke­lin sii­ven pääl­le." An­noin ty­tön nu­kah­taa ja nuk­kua – hy­vin nuk­kui­kin.

Seu­raa­va­na aa­mu­na olim­me pie­nel­lä aje­lul­la ja saa­vuim­me met­sän reu­naan. Au­ton luo­na seis­tes­säm­me huo­ma­sin met­säs­sä ole­vat mus­ti­kan­var­vut. Ky­syin sy­lis­sä­ni ole­val­ta Hil­mal­ta: "Men­nään­kö kat­so­maan, on­ko mus­tik­kaa?"

14 kuu­kau­den ikäi­nen mar­jo­jen ys­tä­vä ta­ju­si heti ti­lan­teen ja al­koi mais­kut­taa suul­laan. Me­nim­me met­sän puo­lel­le, ja siel­lä tyt­tö hok­sa­si hy­vät pu­si­kot. Suus­ta kuu­lui: "Mam-mam!" Tuli kyl­lä hyvä mie­li. Ei epäi­lys­tä­kään, oli­ko tyt­tö kun­nos­sa – mei­dän ra­kas Hil­ma!

Sen en­kel-avun värk­kä­sin tik­kai­den auk­koon pi­kim­mi­ten.