Minä olen pap­pi, ja pa­pil­ta edel­ly­te­tään ar­vo­kas­ta käyt­täy­ty­mis­tä, esi­mer­kil­lis­tä elä­mää ja si­tou­tu­mis­ta Ju­ma­lan sa­naan. Pap­piin koh­dis­tuu tie­tyn­laa­tui­nen py­hyy­den vaa­ti­mus. Minä tun­nus­tau­dun myös us­ko­vai­sek­si ih­mi­sek­si, Ju­ma­lan lap­sek­si. Us­ko­vai­seen ih­mi­seen koh­dis­tuu syn­nit­tö­myy­den ja täy­del­li­syy­den vaa­ti­mus ai­na­kin sil­loin, jos hän on lan­gen­nut syn­tiin.

Minä en pap­pi­na, kris­tit­ty­nä en­kä ih­mi­se­nä tun­ne it­se­ä­ni py­häk­si. Sik­si ot­si­kon ky­sy­mys hät­käh­dyt­tää mi­nua. Mi­nä­kö muka pyhä? Kaik­kea muu­ta tun­nen ole­va­ni kuin pyhä. En­kö minä ole omal­ta puo­lel­ta­ni vain paha ja syn­ti­nen. Paa­va­lin ta­voin jou­dun sa­no­maan: ”Sil­lä minä tie­dän, et­tei mi­nus­sa, se on mi­nun li­has­sa­ni, asu mi­tään hy­vää. Tah­to mi­nul­la kyl­lä on, mut­ta voi­maa hy­vän to­teut­ta­mi­seen ei.” (Room. 7:18.)

On ih­mi­siä, jot­ka pyr­ki­vät te­ke­mään asi­at täy­del­li­ses­ti. Pyr­ki­mys­tä ol­la mah­dol­li­sim­man hyvä tai täy­del­li­nen kut­su­taan per­fek­ti­o­nis­mik­si. Per­fek­ti­o­nis­min epä­ter­ve muo­to on, et­tei elä­mäs­sä voi hy­väk­syä muu­ta kuin täy­del­lis­tä. Elä­mä on sil­loin jat­ku­vaa suo­rit­ta­mis­ta.

Ih­mi­nen voi pyr­kiä myös hen­gel­li­ses­sä elä­mäs­sä täy­del­li­syy­teen. Sii­hen, et­tä yrit­tää omil­la te­oil­laan miel­lyt­tää Ju­ma­laa ja omis­tau­tua ko­ko­naan hä­nel­le. Jois­sa­kin us­kon­nois­sa voi­daan ju­lis­taa py­hi­myk­sek­si ih­mi­nen, joka on elä­mäs­sään osoit­ta­nut san­ka­ril­lis­ta hy­veel­li­syyt­tä ja aja­tel­la, et­tä hän­tä voi­daan tä­män jäl­keen lä­hes­tyä esi­ru­kouk­sin.

Mart­ti Lut­her nuo­re­na mie­he­nä ha­lu­si täy­del­li­ses­ti omis­tau­tua Ju­ma­lal­le, sik­si hän ryh­tyi mun­kik­si. Hä­nen ta­voit­teen­sa oli miel­lyt­tää Ju­ma­laa luos­ta­rie­lä­män avul­la. Hä­nel­le oli ope­tet­tu, et­tä kun ih­mi­nen te­kee voi­ta­van­sa, Ju­ma­la ei kiel­lä ar­mo­aan. Luos­ta­rie­lä­män kei­not Ju­ma­lan miel­lyt­tä­mi­sek­si ei­vät kui­ten­kaan tar­jon­neet­kaan rat­kai­sua. Ul­ko­a­päin näyt­täy­tyi hurs­kas munk­ki, mut­ta si­sim­mäs­sä kal­voi epä­var­muus ja epä­toi­vo: riit­tää­kö vaa­ti­val­le Ju­ma­lal­le kaik­ki se, mitä minä teen.

Ju­ma­la ava­si ah­dis­tu­neel­le Lut­he­ril­le mul­lis­ta­van löy­dön: Ih­mi­sen rak­kaus tai mit­kään teot ei­vät voi ta­voit­taa Ju­ma­laa. Sen si­jaan Ju­ma­la an­taa syn­nit an­teek­si il­mai­sek­si Kris­tuk­sen an­si­on täh­den. Ta­pah­tuu au­tu­as vaih­to­kaup­pa. Kris­tus ot­taa pois ih­mi­sen syn­nin ja an­taa ti­lal­le oman van­hurs­kau­ten­sa ja py­hyy­ten­sä. Tä­män aar­teen ih­mi­nen saa omak­seen us­kos­sa, joka ei ole pal­kin­to omis­ta te­ois­ta, vaan il­mai­nen lah­ja Ju­ma­lal­ta.

Mut­ta ei­kö Ju­ma­la yk­sin ole pyhä? Raa­ma­tus­ta lu­em­me: ”Kor­kea ja Yl­häi­nen, hän, joka py­syy ikui­ses­ti, jon­ka nimi on Pyhä, sa­noo näin: Minä asun kor­keu­des­sa ja py­hyy­des­sä, mut­ta asun myös mur­tu­nei­den ja nöy­rien luo­na. Minä vir­voi­tan mur­tu­nei­den hen­gen ja he­rä­tän eloon nöy­rien sy­dä­men” (Jes. 57:15.) Ju­ma­lan nimi, ole­mus ja sana ovat py­hiä. Hän asuu kor­keu­des­sa ja py­hyy­des­sä, min­ne me ih­mi­set em­me voi pääs­tä. Kui­ten­kin hän myös kut­suu ja tah­too tul­la asu­maan nii­den tykö, jot­ka kai­paa­vat hän­tä oman syn­ti­syy­ten­sä ja heik­kou­ten­sa täh­den.

Kun apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti kir­jeen Roo­mas­sa ole­vil­le kris­ti­tyil­le, hän ter­veh­tii hei­tä: ”Ju­ma­lal­le rak­kai­ta ja hä­nen kut­su­mi­aan py­hiä” (Room. 1:1). Paa­va­li pu­hut­te­lee Ko­los­san kris­tit­ty­jä: ”Te, jot­ka olet­te Ju­ma­lan va­lit­tu­ja, py­hiä ja rak­kai­ta” (Kol 3:12). Raa­ma­tun ala­viit­tees­sä sa­no­taan: ”Il­maus­ta py­hät käy­tet­tiin alun pe­rin Je­ru­sa­le­min seu­ra­kun­nan jä­se­nis­tä, sit­tem­min kaik­kien seu­ra­kun­tien jä­se­nis­tä.” Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan us­ko­vai­nen ih­mi­nen on siis pyhä, mi­nä­kin, vaik­ka se tun­tuu us­ko­mat­to­mal­ta!

Mil­loin ja mil­lä ta­val­la ih­mi­ses­tä tu­lee ”Ju­ma­lan pyhä”? Sil­loin, kun Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­ta, ar­mo­val­ta­kun­nas­ta, saar­na­taan Py­hän Hen­gen kaut­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Sil­loin ih­mi­nen saa lah­jak­si Kris­tuk­sen an­si­on ja hä­nen py­hyy­ten­sä. Mi­nus­ta­kin, syn­ti­ses­tä ih­mi­ses­tä, tuli täl­lä ta­val­la us­kon kaut­ta van­hurs­kas ja mi­nus­ta, pa­has­ta ih­mi­ses­tä, tuli Kris­tuk­ses­sa pyhä.

Py­hi­tyk­sen saa siis ai­kaan Ju­ma­la Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Mart­ti Lut­her se­lit­tää tätä Isos­sa ka­te­kis­muk­ses­sa näin: ”Minä us­kon, et­tä Pyhä Hen­ki ni­men­sä mu­kai­ses­ti te­kee mi­nut py­häk­si. Mut­ta mil­lä hän tätä to­teut­taa ja mitä ta­paa ja kei­no­ja hän sii­nä käyt­tää? Me vas­taam­me: Kris­til­lis­tä seu­ra­kun­taa, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta, ruu­miin ylös­nou­se­mus­ta ja ian­kaik­kis­ta elä­mää. Py­häl­lä Hen­gel­lä on näet en­sik­si maa­il­mas­sa eri­koi­nen seu­ra­kun­ta. Tämä on se äi­ti, joka syn­nyt­tää ja kan­taa jo­kai­sen kris­ti­tyn Ju­ma­lan sa­nal­la. Tätä sa­naa hän il­moit­taa ja har­joit­taa ja hän va­lai­see ja sy­tyt­tää sy­dä­met, niin et­tä ne sen kä­sit­tä­vät, omis­ta­vat, sii­nä riip­pu­vat ja py­sy­vät.”

Kun ih­mi­nen saa ar­mos­ta us­koa ja läh­teä Jee­sus­ta seu­raa­maan hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, al­kaa Py­hän Hen­gen py­hi­tys hä­nen elä­mäs­sään. Näin myös mi­nun­kin elä­mäs­sä­ni ta­pah­tui, vaik­ka ei mi­nus­ta tul­lut py­hi­mys­tä ei­kä täy­del­lis­tä, kos­ka minä olen omal­ta puo­lel­ta­ni syn­ti­nen ih­mi­nen.

Tämä van­ha osa ei teh­nyt ei­kä voi­kaan teh­dä pa­ran­nus­ta. Se on syn­nin ruu­mis. Sitä mei­dän on raa­hat­ta­va mu­ka­nam­me hau­taan saak­ka. Lut­he­ria lai­na­ten: ”Tääl­lä olem­me näet vain puo­lit­tain puh­tai­ta ja py­hiä, et­tä Py­häl­lä Hen­gel­lä ai­na oli­si meis­sä työs­ken­te­le­mis­tä sa­nal­la ja et­tä hän joka päi­vä ja­kai­si syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta, kun­nes tu­lee toi­nen elä­mä. Sii­nä uu­des­sa kuo­le­mat­to­mas­sa ja kir­kas­te­tus­sa ruu­miis­sa olem­me täy­del­li­ses­ti puh­tai­ta ja py­hiä.”