Sa­nat, joi­ta käy­tät, il­men­tä­vät mie­len­mai­se­maa, jos­sa elät. Sa­nat ovat sy­dä­men pei­li. Ne voi­vat hei­jas­taa iloa ja le­vol­li­suut­ta tai ne voi­vat ker­toa pe­los­ta ja ah­dis­tuk­ses­ta. Pu­huit­pa mis­tä ai­hees­ta ta­han­sa, va­lit­set sa­nat, jot­ka kum­pu­a­vat eh­kä sy­vem­mäl­tä kuin tu­let aja­tel­leek­si­kaan.

Toi­si­naan lem­pe­ät sa­nat tu­le­vat kuin it­ses­tään. Toi­si­naan taas vaa­tii pin­nis­te­lyä ja py­säh­ty­mis­tä saa­da sa­not­tua edes vält­tä­mät­tö­min. Sa­na­va­lin­nat ei­vät ai­na osu koh­dil­leen. Voi tul­la rik­ko­neek­si vaik­ka tah­too ra­ken­taa tai sa­tut­ta­neek­si vaik­ka tah­too hoi­taa. Sik­si sa­no­ja on kä­si­tel­tä­vä kun­ni­oit­ta­vas­ti ja va­ro­en. Eri­tyi­ses­ti kir­joi­tet­ta­via sa­no­ja, joi­hin voi pa­la­ta uu­del­leen ja uu­del­leen. Poh­tia ja ma­kus­tel­la. Löy­tää uu­sia mer­ki­tyk­siä ja nä­kö­kul­mia.

Useim­mi­ten on vai­ke­aa saa­da il­mais­tua kaik­kea mitä ha­lu­ai­si, vaik­ka kir­joit­tai­si kuin­ka pal­jon. Sik­si on toi­si­naan pa­rem­pi kir­joit­taa vain vä­hän ja jät­tää lu­ki­jal­le ti­laa löy­tää se, mikä jää kir­joit­ta­mat­ta – se mikä juu­ri hä­nel­le on mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Ohut mus­teen piir­to

kuin pol­ku han­gel­la.

Ai­na lii­an vä­hän yl­tääk­seen kaik­ki­al­le.