Vaa­te­nau­lak­koa tyh­jen­tä­es­sä­ni sil­mä­ni osui­vat per­heen­pään moot­to­ri­pyö­rä­a­suun. Siel­lä­hän se oli roik­ku­nut vuo­si­kau­sia. Nyt kui­ten­kin käyt­tä­mät­tö­mä­nä jo vuo­den. Täs­tä­pä keh­key­tyy­kin eh­kä tä­män ker­tai­nen blo­gi­ni. Muis­te­len taak­se jää­nyt­tä.

Vuo­si­kau­sia oli pä­ri­nä­kär­pä­nen vai­van­nut siip­paa­ni. Kyl­lä sen olin huo­man­nut, mut­ta en­pä pal­jon kom­men­toi­nut en­kä ol­lut huo­maa­vi­naan­kaan mois­ta pii­le­vää tau­tia. Kai­pa se oli sitä kuu­lui­saa vii­den­kym­pin vil­li­tys­tä. Hie­man pe­lon­se­kai­sin tun­tein odo­tin, mil­loin joku prät­kä il­mes­tyy pi­ha­pii­riin kai­ken muun pö­ri­se­vän seu­rak­si. Oli kuu­lem­ma näh­nyt use­am­man ker­ran un­ta jos­tain pyö­rä­löy­dös­tä ja jos­sain van­has­sa hei­nä­la­dos­sa­kin tör­män­nyt mah­ta­vaan pe­liin. Poi­kien kans­sa se­lai­li­vat TM:aa ja Tuu­li­la­se­ja, surf­fai­li­vat ne­tis­sä myy­tä­vä­nä-pals­toil­la. Kuu­me näyt­ti nou­se­van hur­jaa vauh­tia. Jo­ku­nen ka­ve­ri­kin oli lait­ta­nut prät­kän. Voi sitä uu­tis­ta! Pi­ti­hän sitä iha­nuut­ta heti läh­teä pai­kan pääl­le kat­so­maan.

Vais­to­sin, et­tä ei mene kau­aa. Ja sit­ten oli tul­lut myyn­tiin pyö­rä­liik­kee­seen hal­val­la hyvä peli. Kii­reel­lä sitä kurk­kaa­maan en­nen kuin ku­kaan eh­ti­si sen ne­nän edes­tä vie­dä. Ja aja­tus ko­ea­jol­le läh­ties­sä, jos­ko sii­tä löy­tyi­si se oma ”ur­hei­lu­la­ji”. Oli­han se sii­pal­le ja po­jil­le juh­la­päi­vä, kun pär­rä sei­soi kar­ta­nol­la. Koko ky­län ka­ve­rit­han sitä koh­ta ke­rään­tyi­vät kat­so­maan. Ja ei kun ko­kei­le­maan! Ben­sa hai­si ja moot­to­ri lau­loi su­lois­ta sä­vel­tään. Hyvä jos syö­mään malt­toi­vat vä­lil­lä tul­la.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä mi­nua ke­ho­tet­tiin kii­pe­ä­mään pel­kää­jän pai­kal­le, mut­ta ei kiin­nos­ta­nut, en­kä oli­si kyl­lä us­kal­ta­nut­kaan. Kui­ten­kin va­ro­vas­ti lu­pai­lin, et­tä eh­kä jos­kus ke­säl­lä tosi kau­nii­na ja läm­pi­mä­nä il­ta­na ken­ties har­kit­si­sin asi­aa. Sa­mal­la toi­vo­en, et­tei sil­le ke­säl­le tar­peek­si kau­nis­ta il­taa tu­li­si­kaan.

Kesä ku­lui, ei niin ko­vin läm­pi­mä­nä­kään. Mut­ta sit­ten koit­ti hel­le­sää. Muis­tin puo­lit­tai­sen lu­pauk­se­ni ja toi­voin, et­tei siip­pa­ni pää­hän päl­käh­täi­si koko jut­tu. En hiis­kah­tai­si sa­naa­kaan moi­ses­ta. Mut­ta oli­pa pai­na­nut mie­leen­sä, mo­ko­ma. Erää­nä il­ta­na pil­ke sil­mä­kul­mas­sa pyy­si kat­so­maan ik­ku­nas­ta kau­nis­ta ke­säil­taa. Yri­tin vie­lä pe­las­taa nah­ka­ni ja toi­to­tin, et­tei­hän siel­lä niin ko­vin hää­vil­tä näy­tä. Mie­lel­lä­ni oli­sin syö­nyt sa­na­ni, mut­ta tai­vut­ta­va oli, lu­paus mikä lu­paus. Oli­ko­han tuo ihan pak­ko kui­ten­kaan? Ei muu­ta kuin kam­pet­ta pääl­le, ky­pä­rän tai­tei­lu pää­hän ja pel­kää­jän pai­kal­le vain. Kyl­lä hir­vit­ti. Van­no­tin mon­ta ker­taa, et­tä pi­tää ajaa tosi hi­taas­ti tai saa jää­dä en­sim­mäi­sek­si ja vii­mei­sek­si ker­rak­si. Ko­ti­jou­kot roh­kai­si­vat vain ole­maan pel­kää­mät­tä, it­se­kin kun ai­na mie­lel­lään läh­ti­vät kyy­dil­le. Sin­ne he jäi­vät por­tail­le vil­kut­ta­maan ja seu­raa­maan me­no­am­me. Rys­ty­set val­kei­na pu­ris­tin tu­ki­kah­vois­ta ja sy­dän­rie­pu hak­ka­si kuin vii­meis­tä päi­vää. Kil­juin hil­jen­tä­mään vauh­tia, vaik­ka ei­pä kus­kin mu­kaan vie­lä ol­tu pääs­ty kun­nol­la liik­keel­le­kään. Niin hys­sy­tel­tiin pit­kin tie­tä ja en­sim­mäi­nen jyrk­kä mut­ka edes­sä. Mo­to­ris­ti­han kal­lis­tui ja ajok­ki myös. Mut­ta ta­ka­penk­ki­läi­nen yrit­ti es­tää koko kuor­man kaa­tu­mi­sen vän­kää­mäl­lä it­se­ään pys­tyyn ja vie­lä mie­lel­lään pe­rä­ti toi­seen suun­taan. Mo­to­ris­tin sa­nai­nen ark­ku au­ke­si mel­koi­sel­la vo­lyy­mil­la ja oh­jei­ta al­koi sa­taa. Piti muka mi­nun­kin kal­lis­tua vaan maa­ta koh­ti, muu­ten ei kun­ni­an kuk­ko lau­la. Ei­kä au­ta pe­lä­tä! No, jat­ket­tiin ja yri­tin kal­lis­tel­la ja to­pak­ka­na seu­ra­ta kus­kin se­län asen­toa, et­tä sa­ma­nai­kai­ses­ti hok­sai­sin kal­lis­tel­la. Vai­ke­a­ta hom­maa ja hur­jan vaa­ral­li­sen tun­tuis­ta. Huu­sin pu­dot­ta­maan vauh­tia. Kus­kin mu­kaan ei ol­lut vie­lä viit­tä kymp­pi­ä­kään, mut­ta mie­les­tä­ni sii­nä­kin jo puo­let lii­kaa. Pik­ku lenk­ki käy­tiin ja hen­gis­sä ta­kai­sin sel­vit­tiin. Piti pi­hal­la var­to­a­vil­la oi­kein ikuis­taa sel­lai­nen ih­me ka­me­raan, kun äi­ti us­kal­si läh­teä kyy­tiin. Olin kii­tol­li­nen, kun pää­sin ja­lat tu­tis­ten tur­val­li­ses­ti maan ka­ma­ral­le. ”Oli­ko mu­ka­vaa? Mil­tä tun­tu?”, kii­reh­dit­tiin ky­se­le­mään, niin kuin suu­ren­kin ur­hei­lu­suo­ri­tuk­sen jäl­keen. Oli­han se reis­su, ai­ka ka­ma­la­kin. En kyl­lä ai­van vas­ta läh­ti­si uu­des­taan. Saa­vat in­nok­kaam­mat mi­nun puo­les­ta­ni is­tua ta­kap­rit­sil­lä.

Kui­ten­kin muu­an pik­ku­keik­ka tuli ke­sän mit­taan tö­rö­tet­tyä kyy­dis­sä. Erää­nä kau­nii­na ke­säil­ta­na pyyh­käi­sim­me ys­tä­vien luok­se Suo­ra­jär­vel­le hil­la­ka­kun syön­tiin. Ei­kä hul­lum­pi idea ol­lut­kaan. Jois­ta­kin yh­tei­sis­tä aje­luis­ta lä­hi­seu­duil­la nau­tim­me erään toi­sen ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan kans­sa. Lap­piin­kin us­kal­sin läh­teä, kun pa­niik­ki hel­lit­ti hil­jak­seen otet­taan ja osa­sin naut­ti­a­kin vauh­din hur­mas­ta.

Per­heen pää teki jon­kun pi­tem­män­kin reis­sun mo­to­ris­ti­ka­ve­rin­sa kans­sa, mut­ta ben­sa­tank­ki oli vä­hän tur­han pie­ni. Apu­tank­kia, va­ra­ka­nis­te­ria tur­vak­si ja reit­ti oli suun­ni­tel­ta­va huol­to­a­se­mien mu­kaan. Vä­hän niin kuin virt­sain­kon­ti­nens­sia po­te­va suun­nis­taa ves­so­jen mu­kaan. Seu­raa­va­na ke­sä­nä mie­hil­lä oli mie­li­te­ko­na pi­dem­pi La­pin­reis­su. Mut­ta sitä en­nen ti­la­vam­man tan­kin lait­to, kyl­ki­äi­si­nä kiil­te­le­vä vih­reä suu­ri­ko­koi­nen kak­si­pyö­räi­nen. Jo riit­täi­si polt­to­ai­net­ta pit­kil­le­kin mat­koil­le il­man huo­len häi­vää.

Niin­pä mie­het sit­ten ai­ka­naan start­ta­si­vat La­pin reis­sul­le, mots­ka­ri­les­kien jää­des­sä vil­kut­ta­maan hur­ja­päis­ten pe­rään ja toi­vo­tel­len en­ke­lei­tä teil­le ja tei­den var­sil­le. Seu­raa­va­na ke­sä­nä mat­ka-ai­ka pi­den­tyy kuu­lem­ma jäl­leen yh­del­lä päi­väl­lä. Mi­käs se on ajel­les­sa, kun me­no­vet­tä pii­saa ja baa­na kiil­tää. Kiel­tä­mät­tä jos­kus tun­nen jän­nän kai­her­ruk­sen sy­dä­na­las­sa­ni näh­des­sä­ni mots­ka­rin tien pääl­lä. Lie­nee­kö jo­tain va­pau­den­kai­puu­ta? Us­kal­lan jo myön­tää, et­tä kyl­lä sii­nä oma vie­hä­tyk­sen­sä on.

Pa­laan ny­kyi­seen ai­kaan ja jat­kan vaa­te­nau­la­kon rai­vaa­mis­ta. Kii­ku­tan jou­ti­laan pyö­rä­a­sun toi­seen nau­lak­koon, pois­sa sil­mis­tä. Jou­tai­si­han se jo mie­les­tä­ni kier­toon, kos­ka vii­me ke­sä­nä ”ta­pu­tel­tiin pol­le” uu­del­le omis­ta­jal­le. Mut­ta kun on tun­ne­ar­voa niin sitä ei eh­kä pas­saa­kaan ai­na­kaan tie­tä­mät­tä hä­vit­tää. Oman asu­ni olen jo luo­vut­ta­nut po­jan prit­sil­läis­tu­jan käyt­töön. Ai­kan­sa ku­ta­kin.