Pauli Määttä
Pauli Määttä
Aika moni sairastuu vuosittain hillakuumeeseen. Erityisessä vaaravyöhykkeessä ovat varttuneemmat pohjoisuomalaiset. Hilla onkin yksi Luojan luomista ihmeistä. Tuo vitamiinipommi, Pohjolan appelsiini, kasvaa karuissa olosuhteissa säiden armoilla. Rahkamättäillä ja nevoilla ei ole paljon ravinteita. Kosteutta sitäkin enemmän. Korpisoilla on hieman enemmän suojaa ja ravinteitakin. Hilla ei oikein tykkää ihmisen toimista vaan vetäytyy, jos kasvupaikkoja lähdetään muokkaamaan. Puutarhassakaan sitä ei ole saatu viihtymään.
Heinäkuussa alkaa joka tuutista tulla hillaämpäreiden kuvia. Ensin näkyy täysiä pieniä ämpäreitä, mutta pian astiat kasvavat. Paine lähteä hillaan kasvaa päivä päivältä. Mukavuudenhalu ja monet muut tekemiset pyrkivät panemaan vastaan. Mutta pakko on lähteä ainakin kerran. Kenet saisi mukaan, kun poliisikin varoittaa, ettei hillaan saa lähteä yksin. Esteitä voi olla monenlaisia. Esimerkiksi juuri samaan aikaan sattuva tennistunti.
Hillassa olen käynyt lapsesta asti. Isä ei harrastanut metsästystä. Oli ilmeisesti saanut sodassa tarpeekseen aseista. Sen sijaan hän oli sitäkin innokkaampi marjastaja, Marja-Veikoksi kutsuttu. Hillaan meno oli helppoa. Isä oli katsonut paikat valmiiksi. Töissä ollessa kesäloma piti vain satuttaa hilla-aikaan. Vuodet kuitenkin vaihtelivat, jolloin aina ajoitus ei onnistunut. Monena vuonna käytiin Ranuan seurojen aikaan lauantai-iltana ehtoollisen jälkeen hillassa lähiseudun soilla. Isä näki usein jo talvella unta, millainen hillavuosi on tulossa.
Kova paikka isälle oli, kun kunto ei enää riittänyt soille menemiseen. Hillan poiminta taisi olla viimeinen maallinen asia, joka herätti hänessä mielenkiinnon. Olin kerran käymässä isän luona. Hän tenttasi minua, että paljonko olet saanut hilloja tänä kesänä. Neljä kiloa. ”Kyll' on vähän” oli isän kommentti. Sama keskustelu käytiin useaan kertaan vierailun aikana.
Ei ole itsestäänselvyys, että hilla olisi vaivan väärti. Meillä oli kerran sveitsiläinen vaihto-oppilas. Olin työreissulla bongannut Kylmäluomalta hyvän hillapaikan. Kovan hehkutuksen jälkeen lähdettiin matkaan. Ensin ajettiin pikitietä pari sataa kilometriä. Sitten soratietä kilometrikaupalla. Sitten metsään ja suolle. Kävelyä riitti. Helle vaivasi ja ötökät olivat kimpussa. Löytyihän se suo ja hillat. Kohta hän pisti hillan suuhunsa. Ilme vaihteli kauhusta hämmästykseen: omituisen makuinen keltainen luumarja. Hän ei tainnut pitää meitä siinä vaiheessa erityisen täyspäisinä.
Hillan poiminta on vähän niin kuin kristityn vaellus. Helle kiusaa, ötökät ovat kimpussa, janottaa. Pehmeässä maassa kävely alkaa pian uuvuttaa. Mättäisiin tai puunjuuriin voi kompastua. Selkä tulee kipeäksi. Jos hilloja sitten saa, niitä ei oikein raskisi käyttää. Aina tulee mieleen, kuinka isolla vaivalla nämäkin marjat on saatu kerättyä. Niinpä pakkasesta saattaa löytyä monen vuoden ikäisiä hillarasioita. Joskus olin unessa täydellisessä hillapaikassa. Marjat olivat kypsiä. Niitä oli valtavasti horisonttiin asti ja ennen kaikkea ne olivat tennispallon kokoisia.
Kerran olin hillassa miniän isän kanssa. Hän on minua jonkin verran vanhempi. Meillä oli viiden litran astiat. Astiat alkoivat täyttyä. Hiljaa mielessäni ajattelin, että kohta päästään suolta pois. Mutta kun astia täyttyi, hän pisti sen selkäreppuun ja kaivoi repusta toisen samanlaisen. Ei auttanut kuin purra hammasta ja jatkaa kyykkimistä.
Hillan poiminta ei yleensä ole kovin sosiaalinen tapahtuma. Enemmänkin tarvitaan sissitaitoja. Mielessä on, että hilloja on rajallisesti. Jos naapuri saa, se voi olla itseltä pois. Kuulin miten eräässä hillapitäjässä käyttäydytään. Autolla lähdetään aluksi ihan eri suuntaan kuin minne lopulta mennään. Vähintäänkin auto pitää pysäköidä toiselle puolelle tietä. Ainakin kerran on sattunut niinkin, että reissulta palatessa sangot ja saavi täytettiin vaatteilla ja muilla tavaroilla. Päälle sitten hillakerros. Kun naapurit sen näkivät, oli vaikutus taattu. Koko kylän elämä sähköistyi. Kenelläkään ei ollut niin suurta vaivaa, etteikö hillaan pääsisi.
Aina marjareissuilla ei pakoilla toisia. Kohtaamisiakin sattuu. Tyttäreni oli hillassa pääkaupunkiseudulla. Samalla suolla oli samaan aikaan vanhempi mies. Ensin he poimivat kilpaa, kunnes rupesivat keskustelemaan. ”Löytyykö lakkaa?” ”Ei, vaan hillaa.” Mies kertoikin sitten koko elämäntarinansa Kainuusta etelään. Korona-aikana juttukaverit olivat olleet vähissä. Lopuksi mies vinkkasi tyttärelle, mistä hilloja ehkä vielä voisi löytää.
Paljonko sitten tuli tänä kesänä saalista. Puntari näytti neljää kiloa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys