Ai­ka moni sai­ras­tuu vuo­sit­tain hil­la­kuu­mee­seen. Eri­tyi­ses­sä vaa­ra­vyö­hyk­kees­sä ovat vart­tu­neem­mat poh­joi­suo­ma­lai­set. Hil­la on­kin yk­si Luo­jan luo­mis­ta ih­meis­tä. Tuo vi­ta­mii­ni­pom­mi, Poh­jo­lan ap­pel­sii­ni, kas­vaa ka­ruis­sa olo­suh­teis­sa säi­den ar­moil­la. Rah­ka­mät­täil­lä ja ne­voil­la ei ole pal­jon ra­vin­tei­ta. Kos­teut­ta si­tä­kin enem­män. Kor­pi­soil­la on hie­man enem­män suo­jaa ja ra­vin­tei­ta­kin. Hil­la ei oi­kein tyk­kää ih­mi­sen toi­mis­ta vaan ve­täy­tyy, jos kas­vu­paik­ko­ja läh­de­tään muok­kaa­maan. Puu­tar­has­sa­kaan sitä ei ole saa­tu viih­ty­mään.

Hei­nä­kuus­sa al­kaa joka tuu­tis­ta tul­la hil­la­äm­pä­rei­den ku­via. En­sin nä­kyy täy­siä pie­niä äm­pä­rei­tä, mut­ta pian as­ti­at kas­va­vat. Pai­ne läh­teä hil­laan kas­vaa päi­vä päi­väl­tä. Mu­ka­vuu­den­ha­lu ja mo­net muut te­ke­mi­set pyr­ki­vät pa­ne­maan vas­taan. Mut­ta pak­ko on läh­teä ai­na­kin ker­ran. Ke­net sai­si mu­kaan, kun po­lii­si­kin va­roit­taa, et­tei hil­laan saa läh­teä yk­sin. Es­tei­tä voi ol­la mo­nen­lai­sia. Esi­mer­kik­si juu­ri sa­maan ai­kaan sat­tu­va ten­nis­tun­ti.

Hil­las­sa olen käy­nyt lap­ses­ta as­ti. Isä ei har­ras­ta­nut met­säs­tys­tä. Oli il­mei­ses­ti saa­nut so­das­sa tar­peek­seen aseis­ta. Sen si­jaan hän oli si­tä­kin in­nok­kaam­pi mar­jas­ta­ja, Mar­ja-Vei­kok­si kut­sut­tu. Hil­laan meno oli help­poa. Isä oli kat­so­nut pai­kat val­miik­si. Töis­sä ol­les­sa ke­sä­lo­ma piti vain sa­tut­taa hil­la-ai­kaan. Vuo­det kui­ten­kin vaih­te­li­vat, jol­loin ai­na ajoi­tus ei on­nis­tu­nut. Mo­ne­na vuon­na käy­tiin Ra­nu­an seu­ro­jen ai­kaan lau­an­tai-il­ta­na eh­tool­li­sen jäl­keen hil­las­sa lä­hi­seu­dun soil­la. Isä näki usein jo tal­vel­la un­ta, mil­lai­nen hil­la­vuo­si on tu­los­sa.

Kova paik­ka isäl­le oli, kun kun­to ei enää riit­tä­nyt soil­le me­ne­mi­seen. Hil­lan poi­min­ta tai­si ol­la vii­mei­nen maal­li­nen asia, joka he­rät­ti hä­nes­sä mie­len­kiin­non. Olin ker­ran käy­mäs­sä isän luo­na. Hän tent­ta­si mi­nua, et­tä pal­jon­ko olet saa­nut hil­lo­ja tänä ke­sä­nä. Nel­jä ki­loa. ”Kyll' on vä­hän” oli isän kom­ment­ti. Sama kes­kus­te­lu käy­tiin use­aan ker­taan vie­rai­lun ai­ka­na.

Ei ole it­ses­tään­sel­vyys, et­tä hil­la oli­si vai­van väär­ti. Meil­lä oli ker­ran sveit­si­läi­nen vaih­to-op­pi­las. Olin työ­reis­sul­la bon­gan­nut Kyl­mä­luo­mal­ta hy­vän hil­la­pai­kan. Ko­van heh­ku­tuk­sen jäl­keen läh­det­tiin mat­kaan. En­sin ajet­tiin pi­ki­tie­tä pari sa­taa ki­lo­met­riä. Sit­ten so­ra­tie­tä ki­lo­met­ri­kau­pal­la. Sit­ten met­sään ja suol­le. Kä­ve­lyä riit­ti. Hel­le vai­va­si ja ötö­kät oli­vat kim­pus­sa. Löy­tyi­hän se suo ja hil­lat. Koh­ta hän pis­ti hil­lan suu­hun­sa. Il­me vaih­te­li kau­hus­ta häm­mäs­tyk­seen: omi­tui­sen ma­kui­nen kel­tai­nen luu­mar­ja. Hän ei tain­nut pi­tää mei­tä sii­nä vai­hees­sa eri­tyi­sen täys­päi­si­nä.

Hil­lan poi­min­ta on vä­hän niin kuin kris­ti­tyn va­el­lus. Hel­le kiu­saa, ötö­kät ovat kim­pus­sa, ja­not­taa. Peh­me­äs­sä maas­sa kä­ve­ly al­kaa pian uu­vut­taa. Mät­täi­siin tai puun­juu­riin voi kom­pas­tua. Sel­kä tu­lee ki­pe­äk­si. Jos hil­lo­ja sit­ten saa, nii­tä ei oi­kein ras­ki­si käyt­tää. Ai­na tu­lee mie­leen, kuin­ka isol­la vai­val­la nä­mä­kin mar­jat on saa­tu ke­rät­tyä. Niin­pä pak­ka­ses­ta saat­taa löy­tyä mo­nen vuo­den ikäi­siä hil­la­ra­si­oi­ta. Jos­kus olin unes­sa täy­del­li­ses­sä hil­la­pai­kas­sa. Mar­jat oli­vat kyp­siä. Nii­tä oli val­ta­vas­ti ho­ri­sont­tiin as­ti ja en­nen kaik­kea ne oli­vat ten­nis­pal­lon ko­koi­sia.

Ker­ran olin hil­las­sa mi­ni­än isän kans­sa. Hän on mi­nua jon­kin ver­ran van­hem­pi. Meil­lä oli vii­den lit­ran as­ti­at. As­ti­at al­koi­vat täyt­tyä. Hil­jaa mie­les­sä­ni ajat­te­lin, et­tä koh­ta pääs­tään suol­ta pois. Mut­ta kun as­tia täyt­tyi, hän pis­ti sen sel­kä­rep­puun ja kai­voi re­pus­ta toi­sen sa­man­lai­sen. Ei aut­ta­nut kuin pur­ra ham­mas­ta ja jat­kaa kyyk­ki­mis­tä.

Hil­lan poi­min­ta ei yleen­sä ole ko­vin so­si­aa­li­nen ta­pah­tu­ma. Enem­män­kin tar­vi­taan sis­si­tai­to­ja. Mie­les­sä on, et­tä hil­lo­ja on ra­jal­li­ses­ti. Jos naa­pu­ri saa, se voi ol­la it­sel­tä pois. Kuu­lin mi­ten erääs­sä hil­la­pi­tä­jäs­sä käyt­täy­dy­tään. Au­tol­la läh­de­tään aluk­si ihan eri suun­taan kuin min­ne lo­pul­ta men­nään. Vä­hin­tään­kin au­to pi­tää py­sä­köi­dä toi­sel­le puo­lel­le tie­tä. Ai­na­kin ker­ran on sat­tu­nut niin­kin, et­tä reis­sul­ta pa­la­tes­sa san­got ja saa­vi täy­tet­tiin vaat­teil­la ja muil­la ta­va­roil­la. Pääl­le sit­ten hil­la­ker­ros. Kun naa­pu­rit sen nä­ki­vät, oli vai­ku­tus taat­tu. Koko ky­län elä­mä säh­köis­tyi. Ke­nel­lä­kään ei ol­lut niin suur­ta vai­vaa, et­tei­kö hil­laan pää­si­si.

Ai­na mar­ja­reis­suil­la ei pa­koil­la toi­sia. Koh­taa­mi­si­a­kin sat­tuu. Tyt­tä­re­ni oli hil­las­sa pää­kau­pun­ki­seu­dul­la. Sa­mal­la suol­la oli sa­maan ai­kaan van­hem­pi mies. En­sin he poi­mi­vat kil­paa, kun­nes ru­pe­si­vat kes­kus­te­le­maan. ”Löy­tyy­kö lak­kaa?” ”Ei, vaan hil­laa.” Mies ker­toi­kin sit­ten koko elä­män­ta­ri­nan­sa Kai­nuus­ta ete­lään. Ko­ro­na-ai­ka­na jut­tu­ka­ve­rit oli­vat ol­leet vä­his­sä. Lo­puk­si mies vink­ka­si tyt­tä­rel­le, mis­tä hil­lo­ja eh­kä vie­lä voi­si löy­tää.

Pal­jon­ko sit­ten tuli tänä ke­sä­nä saa­lis­ta. Pun­ta­ri näyt­ti nel­jää ki­loa.