Pek­ka Syr­jä­nie­mi

Kun taan­noin Pet­ros­kois­sa pi­det­tiin Ve­nä­jän syys­seu­rat, sin­ne saa­pui seu­ra­vie­ras, nai­nen, noin kah­den­tu­han­nen ki­lo­met­rin ta­kaa. Hän oli sääs­tä­nyt ra­haa, et­tä pää­si seu­roi­hin. Mat­ka kes­ti nel­jä­kym­men­tä tun­tia. Kun hän saa­pui Vii­pu­riin, oli­vat ra­hat sii­nä vai­hees­sa jo lop­pu­neet.

On­nek­si siel­tä oli läh­dös­sä us­ko­vai­sia myös seu­roi­hin, jo­ten hän sai heil­tä kyy­din Pet­ros­koi­hin. Kun seu­rois­sa SRK ja eri rau­ha­nyh­dis­tyk­set Ve­nä­jäl­tä oli­vat tuo­neet ter­veh­dyk­sen­sä, ha­lu­si tämä seu­ra­vie­ras tuo­da oman ter­veh­dyk­sen­sä: ”Kyl­lä on iha­naa, kun olen pääs­syt tän­ne. Saan kol­me päi­vää kuul­la elä­vää Ju­ma­lan sa­naa, ta­va­ta us­kon ys­tä­viä ja lau­laa Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä. Minä olen maa­il­man on­nel­li­sin nai­nen!”

Sa­man­lais­ta iloa saim­me ko­kea ke­sän ai­ka­na pi­de­tyil­lä rip­pi­kou­lu­lei­reil­lä. Sain ol­la niis­tä muu­ta­mal­la mu­ka­na. Vii­mei­sel­lä lei­ril­lä op­pi­laat va­lit­si­vat kon­fir­maa­ti­o­lau­luk­seen Sii­o­nin lau­lun 296: ”0n mul­la on­nen­päi­vä, siis en­kö lau­lai­si, kun sy­dän on näin täyn­nä, niin en­kö kiit­täi­si.”

Ju­ma­la siu­na­si koko ke­sän lei­rit niin, et­tä saim­me vie­tyä kaik­ki rip­pi­kou­lut nor­maa­lis­ti lop­puun as­ti. Saim­me joka päi­vä syö­dä hy­vää ruo­kaa, py­syim­me ter­vee­nä, tu­tus­tuim­me toi­siim­me, saim­me uu­sia ys­tä­viä, opim­me Raa­ma­tus­ta ja ka­te­kis­muk­ses­ta Ju­ma­lan il­moi­tus­ta, mut­ta en­nen kaik­kea saim­me kuul­la evan­ke­liu­mia syn­tien an­teek­si saa­mi­ses­ta.

”Oi kii­tos Jee­suk­se­ni, kun mak­soit vel­ka­ni, ja mi­nut tääl­tä nou­dat, tai­vaa­seen luok­se­si! Ylis­tys soi jo maas­sa ja ker­ran tai­vaas­sa. Oi au­tuus, ilo, rau­ha, se on niin su­lois­ta.” (SL 296:6.) Nämä lau­lun niin raa­ma­tul­li­set sa­nat oli­vat meil­le vies­ti Tai­vaan Isän sy­dä­mel­tä as­ti. Kan­nat­taa ol­la us­ko­mas­sa, sil­lä on­ni on ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa.

Tu­le­val­le sun­nun­tail­le va­lit­tu psal­mi on ku­nin­gas Daa­vi­din lau­lu, joka on omis­tet­tu temp­pe­lin vih­ki­mi­sen juh­laan. Muis­tam­me tä­män par­rat­to­man, kir­kas­sil­mäi­sen ja miel­lyt­tä­vän nä­köi­sen pai­men­po­jan, jon­ka Ju­ma­la va­lit­si, ja jon­ka Sa­mu­el voi­te­li Is­ra­e­lin ku­nin­kaak­si. Hän oli eh­kä noin rip­pi­kou­lu­lai­sen ikäi­nen us­ko­vai­nen poi­ka. Ju­ma­lan voi­maan luot­ta­en hän voit­ti fi­lis­te­a­lai­sen Gol­ja­tin. Me­nes­tyk­sen päi­vi­nä Is­ra­e­lin nai­set lau­loi­vat: ”Saul löi tu­han­nen, mut­ta Daa­vid löi kym­me­nen tu­hat­ta.”

Kun Ju­ma­la siu­naa ja an­taa ko­kea voit­to­ja ja on­nis­tu­mi­sia, ih­mi­nen her­käs­ti ot­taa ne omik­si an­si­oik­seen. Kä­vi­kö­hän Daa­vi­dil­le niin? Kun jäl­leen Is­ra­el, Ju­ma­lan kan­sa, jou­tui so­taan vi­hol­lis­ta vas­taan, jäi Daa­vid va­paa­päi­vil­le. Sil­loin sie­lun­vi­hol­li­nen hou­kut­te­li ku­nin­kaan syn­nin lu­val­li­suu­teen, ja hän lan­ke­si ruu­miin syn­tei­hin. Daa­vid kui­ten­kin ka­tui, ja sai syn­tin­sä an­teek­si. Sii­tä syn­tyi kii­tol­li­suus Ju­ma­lal­le: ”Her­ra, sinä pe­las­tit mi­nut tuo­ne­las­ta, hau­taan vai­pu­vien jou­kos­ta sinä toit mi­nut ta­kai­sin elä­mään” (Ps. 30:3). Sik­si Ju­ma­la sa­noo, et­tä Daa­vid oli mies mi­nun mie­le­ni jäl­keen.

Eläm­me ai­kaa, jol­loin sie­lun­vi­hol­li­nen ky­see­na­lais­taa elä­vän Ju­ma­lan sa­nan. Voi­mam­me on vie­lä­kin Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, elä­väs­sä vii­ni­puus­sa Her­ras­sa Jee­suk­ses­sa ja sen evan­ke­liu­min osal­li­suu­des­sa.