Mat­ti Kont­ka­nen

Mis­sä maas­sa tasa-ar­vo to­teu­tuu par­hai­ten? Olen käy­nyt siel­lä. Sin­ne voi va­paas­ti mat­kus­taa, mut­ta sen asuk­kail­la ei ole lu­paa mat­kus­taa mui­hin mai­hin. Se on hy­vin hoi­det­tu ja ra­jat hy­vin mer­kit­ty. Sin­ne voi aset­tua py­sy­väs­ti asu­maan, ja siir­ty­mä ta­pah­tuu se­re­mo­ni­al­li­ses­ti. Nyt jo var­maan ar­vaat, et­tä ky­sy­mys on hau­taus­maas­ta.

Kuo­le­ma tai­taa ol­la ai­nut elä­män­vai­he, jos­sa me ih­mi­set tu­lem­me ta­sa­ver­tai­sik­si. Edes syn­ty­mäs­sä em­me ole ihan sa­mal­la vii­val­la, elä­mäs­tä pu­hu­mat­ta­kaan.

Ta­sa­ver­tai­suus on ase­tet­tu ihan­teek­si omas­sa maas­sam­me­kin. Pal­jon on teh­ty ja toki ta­sa­ver­tai­suus on li­sään­ty­nyt. Sil­ti nä­em­me, et­tei se täy­sin to­teu­du. Ai­na löy­tyy nii­tä, jot­ka ha­lu­a­vat kil­pail­la pa­rem­mis­ta pai­kois­ta.

Yli­ver­tai­sek­si ja riip­pu­mat­to­mak­si pyr­ki­mis­tä on ol­lut ai­na. Sii­tä pu­huu muun mu­as­sa pro­fee­tan ku­vaus sii­tä, kuin­ka Her­ran päi­vä ku­kis­taa yl­pe­ät: ne, jot­ka ovat ra­ken­ta­neet tor­nein ja muu­rein va­rus­te­tut näyt­tä­vät ja tur­val­li­set asu­muk­set, jot­ka yl­pei­le­vät hu­vi­pur­sil­laan ja käy­vät kan­nat­ta­vaa ul­ko­maan­kaup­paa me­rel­lä kul­ke­vil­l­la lai­voil­la (Jes. 2:12–18).

Pro­fee­tan ku­vaus on yl­lät­tä­vän aja­ton. Ai­van kuin ih­mi­sel­lä oli­si ai­na ol­lut yl­pey­des­sään pak­ko­miel­le pyr­kiä ajal­li­ses­ti pa­rem­paan, kil­pail­la lä­him­mäis­ten­sä kans­sa ja tul­la Ju­ma­las­ta riip­pu­mat­to­mak­si.

Ju­ma­la py­säyt­tää yl­pe­än ih­mi­sen. Jos­kus se ta­pah­tuu elä­män­koh­ta­loi­den kaut­ta. Ih­mi­nen pet­tyy vas­toin­käy­mi­sis­sään ja koh­taa hal­lit­se­mat­to­mia voi­mia, ku­ten luon­non­voi­mat, sai­rau­den tai kuo­le­man.

Py­säh­ty­mi­nen voi ta­pah­tua myös si­ten, et­tä ih­mi­nen ta­ju­aa Ju­ma­lan suun­nat­to­man hy­vyy­den tai jou­tuu omas­sa­tun­nos­saan poh­ti­maan elä­män mer­ki­tys­tä ja omaa ase­maan­sa hä­nen edes­sään.

Jos Ju­ma­la suo, vii­mei­nen py­säh­dys ta­pah­tuu vie­lä kuo­le­man por­til­la. Mo­nes­ti äk­ki­kuo­le­ma tai et­si­kon ajan ohi me­ne­mi­nen ei kui­ten­kaan an­na sii­hen mah­dol­li­suut­ta.

Je­sa­jan sa­no­jen mu­kaan ker­ran tu­lee ai­ka, jol­loin kaik­kien pol­vien pi­tää ku­mar­ta­man Her­raa (Jes. 45:23). Noi­hin sa­noi­hin myö­hem­min apos­to­lit­kin viit­taa­vat.

Kaik­ki tu­le­vat vii­mei­sel­le tuo­mi­ol­le. Niis­tä seu­rois­ta ei voi jää­dä pois. Sil­loin elä­mä yk­sin­ker­tais­tuu. Ta­sa­ver­tai­suus to­teu­tuu. Pa­rem­muu­den il­luu­si­ot riis­tu­taan ih­mis­ten sil­mil­tä. On vain yk­si syn­tis­ten ih­mis­ten jouk­ko vas­taa­mas­sa te­ois­taan.

Sil­loin muis­te­taan Jee­suk­sen sa­nat: ”Mitä se hyö­dyt­tää ih­mis­tä vaik­ka hän voit­tai­si omak­seen koko maa­il­man mut­ta sai­si sie­lul­leen tur­mi­on” (Mark. 8:36). Vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la ta­pah­tuu jako kah­teen jouk­koon: ar­mah­det­tui­hin syn­ti­siin ja nii­hin, jot­ka huk­ku­vat oma­va­rai­suu­teen­sa.

Hau­taus­maal­la­kin toi­sil­la on näyt­tä­väm­pi hau­ta­ki­vi ja etui­sam­pi paik­ka. Tai­vaas­sa ta­sa­ver­tai­suus ei ole ky­sy­mys. Ju­ma­la on nöy­ryyt­tä­nyt yl­pe­än ih­mi­sen. Maan pääl­lä on ar­mo­val­ta­kun­ta, joka kut­suu Ju­ma­lan py­säyt­tä­mää ih­mis­tä pa­ran­nuk­seen ja us­ko­maan syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen so­vin­to­työn täh­den. ”Ju­ma­la on yl­pei­tä vas­taan, mut­ta nöy­ril­le hän an­taa ar­mon” (Jaak. 4:6).